Rockmusica.net

Kaikki muistavat kouluajoiltaan ainakin yhden poikkeuksellisen vahvan ihastuksen. Ihmisen, joka ei ollut ehkä yhtä viehättävä kuin luokan virallinen huomiomagneetti, mutta joka tuntui juuri siksi poikkeuksellisen omalta. Tietoisuus siitä, että on keksinyt jotakin, mitä muut eivät ymmärrä, johti yksilön syntyyn. Tämä yksilö upposi valvottujen öiden kliseisiin, kirjoitti jälkikäteen kammottaviksi osoittautuneita runoja, eikä uskaltanut missään vaiheessa sanoa ratkaisevaa sanaa tunteittensa kohteelle. Aika kului, ihminen unohtui, runot katosivat ensimmäisen muuton yhteydessä. Mutta jostakin syystä alitajuntaan jäi pieni kutiseva tunne. Siitä kasvoi romantisoitunut möykky, viimeinen vihje siitä, että elämässä on ollut joskus jotakin puhdasta ja pyyteetöntä. Itsesuggestio, joka pyyhki olemattomiin kaiken tuolloisiin tunteisiin sisältyneen laskelmallisuuden.

Tämä pakahduksen paremmalle puolen viety tunnnetila on voimakkaasti läsnä Rauli Haverisen musiikissa. Aiemmilla äänitteillään englanniksi operoinut mies on kirjoittanut tällä kertaa ensimmäisellä kotimaisella joukon vilpittömiä, taakse katsovia riimejä, joiden vartaloksi on riittänyt hienotunteisesti soitettu akustinen kitara. Kappaleiden sävelellinen vaikuttavuus on tunnustettu esityksen synnyttämää kokonaistunnelmaa toisarvoisemmaksi. Sanat putoilevat odotetunlaisella tahdilla odotetunlaisessa järjestyksessä, tulkinta keskittyy intiimiyden välittämiseen. Kappaleet piirtävät hahmotelman yksinäisestä miehestä yön hämärtämässä huoneessa. Ripaus kesää, ripaus nuoruutta, laahaavat äänet sormien etsiessä uusia sointuja. Ja huumaava tarve päästä laulamaan muinoin kirjoitetut runot ilmoille. Vaikka kuuntelijoina olisivat vain seinät.

Siskoni, olet niin hiljaa on hyvin vilpitön äänite, jolla Haverinen osoittaa omaavansa kohtuullisissa määrin karismaa näinkin haastavan asetelman toteuttamiseen. Miehen kitaratyöskentely tukee pienieleisyydessään kappaleiden kerrontaa tehokkaasti. Ja näppäilyn päälle laskettu laulu pysyy sopivan omistautuneena, vaikka yhteinen sävel Landolan kanssa jää paikoin löytämättä. Valitettavasti kappaleista ei vain ole välittämään täydellisesti sitä merkitystä, mikä niillä on epäilemättä tekijälleen. Hitaasti etenevät kielikuvat ovat toisinaan kiusallisen itsestäänselviä, ja tämän tästä myös laiskahko fraseeraus kuulostaa harmittavan tutulta. Monin paikoin tuntuu siltä kuin Haverinen pyrkisi asettumaan Ville Leinosen hengenheimolaiseksi, mutta päätyy muistuttamaan enemmän Anssi Kelaa ja Edu Kettusta. Mahdollista kaupallista menestystä ajatellen hairahdus ei liene koituva tuomiolliseksi, mutta on täysin eri asia, vastaako rinnastus bardin taiteellisia tavoitteita.

Itse kappaleet rakentuvat suurilta osin saman rungon ympärille. Haikeankevyt melodia, luontevasti kulkevat soinnutukset ja ihmisen kokoinen laulu. Tämän peruskaavan ympäriltä ei erehdytä kertaakaan liian kauas. Niinpä tunnelma pysyy yhtenäisenä, joskin samalla aavistuksen yksipuolisena. Jokaisesta kappaleesta on helppo viehättyä vuorollaan, mutta yhtä helposti koko levyn voi antaa unohtua pelkäksi pehmeäksi taustaääneksi. Vaikka kokonaisuus on kaikessa tasaisuudessaan suorastaan laadukas, kuluu se aivan liian nopeasti. Jos Hannaan kohdistunut kaipuu vaikuttaa ensikuulemalla vielä aidolta ja riipaisevalta, kiertyy jo Rakkauden lupaus saman teeman tarpeettomaksi toistoksi. Onneksi nyanssivalikoima kasvaa äänitteen edetessä. Suonsilmään isken suruni löytää tummuuteensa hieman syvemmän sävyn ja Siniset niityt tuo laulajan suupieleen salakieron hymynhäivän. Voimasoitossa tällaiset pienet vivahde-erot osoittautuvat suorastaan elintärkeiksi.

Siskoni, olet niin hiljaa on vähälukuisen alansa edustajana varsin tervetullut äänite. Se ei piiloudu kielimuurien eikä koristeisen sanataiteen taakse, vaan sukeltaa avoimin mielin siihen maailmaan, jossa "rakkaus", "kuolema" ja "kivinen kohtu kaupungin" ovat muutakin kuin loppuunsa kaluttua halpapatetiaa. Levy on suorasukaisuudessaan ja teeskentelemättömyydessään kiitettävä osoitus siitä, että ruohonjuuritasolla singer-songwriter -traditiota ei tarvitse tunkea väenvängällä osaksi amerikkalaista perinnekuvastoa. Haverinen lainailee rehellisesti kotimaisen iskelmän aarrearkusta, ja tekee sen sangen miellyttävää preesensiä hehkuen. Pragmaattisiin korviin osuessaan musiikki paljastaa kuitenkin heikkoutensa - omaperäisyyden puute syö sitä omakohtaisuuden tunnetta, jonka varaan levyn pitäisi rakentaa vetovoimansa. Kelvollisesta yrityksestään huolimatta nauhoite ei saa etsimään vahnoista luokkakuvista niitä kasvoja, jotka tuijotettiin puhki jo vuosia sitten. Ne pidän ominani, ja annan vastaavan yksityisyyden mielelläni muillekin kaihomielille. Ikään kuin sulattaisin Haverisen ajatusmaailman sittenkin helpommin kuin hänen musiikkinsa.