Rockmusica.net

"Helsinkiläisviisikon uusi albumi on hautunut ja antanut odottaa itseään, mutta marginaalin marginaalissa kulkenut yhtye laittaa lopulta ulos levyn, joka pyrkii pukemaan musiikiksi suurkaupungin äänet ja odottamisen hiljaisuuden, kaupunkilaisen mielenmaiseman jonkin paremman toivoossa." Näin kuvailee Echo Is Your Love kolmatta pitkäsoittoaan. On kerrankin positiivista törmätä saatekirjeeseen, jossa todella sanotaan yhtyeen musiikista jotain olennaista tavalla, joka tyydyttää kriitikonkin esteettistä silmää.

Sillä tätähän se indie-musiikki pohjimmiltaan on: urbaania maisemaa ja suuria puitteita, joissa pieni ihminen on hukassa ja yksin kosmisen vilunsa kourissa. EIYL (kuten moni muukin indie-ryhmä) on valinnut sanomansa kannattimiksi poukkoilevan epävireisiä ja äänekkäitä kitaroita, pitkiä ja maalailevia äänimaisemia, vinoutuneita kolisteluja sekä aavemaisia mutta vihaisia naisvokaaleja. "Sonic Youth!" te tietysti huudatte ja voin vain nyökkäillä hyväksyvästi, mutta keitokseen pitää lisätä vielä paljon muutakin. Itselleni tulee koleudesta ja asteittaisesta tyhjyydestä mieleen myös Joy Division. Liekö samat aatokset bändilläkin, yksi levyn raidoista kun on nimeltään enemmän kuin hivenen epäilyttävästi Pleasures unknown.

EIYL:n omaehtoisuus on virkistävää, joskin aiheuttaa aluksi kummastustakin. Pitkät kappalerakenteet, koliseva miksaus ja etenkin Nea Helston demomaiseksi miksattu laulu antavat ensialkuun hieman amatöörimaisen kuvan, mutta lähemmän tutustumisen myötä näennäisen kaoottinen ulkokuori antaa periksi ja levy avautuu pikemminkin yhtenä pitkänä maalauksena kuin useampina kappaleyksikköinä. Vaikka toki yksittäisistä hienoista kappaleistakin voi puhua; kuten vaikka siitä miten We don't speak numbersin kitarahyökkäykset nostavat kissat pöydille, siitä kuinka hypnoottisesti Pleasures unknown keinuu, tai siitä kuinka Nea pakottaa äänensä Adult situation no kissesin revityksiin.

Nean ääni on muutenkin siinä mielessä keskeinen elementti yhtyeen musiikissa, että se helposti joko ihastuttaa tai vihastuttaa. Nean ääni ei ole kaunis, mutta se on kuitenkin tunteikas. Siinä ei ole hirveästi vivahteita, mutta kuitenkin se ajaa asiansa aavemaisen hyvin ja lisää eristyneisyyden tunnetta entisestään.

Paper Cut Eye ei ole missään nimessä helppo levy. Se vaatii keskittymistä ja väärinä hetkinä kuunneltuna saattaa aiheuttaa helvetillistä päänsärkyä. Silti se on kummallisen kiinnostava ja ehdoton paketti, tyylikästä ulkoasua myöten.