Riemu-levy-yhtiö on tunnettu nimensä mukaisista iloisista valtavirran artisteistaan, kuten
Mana Mana,
Aku Ankkuli ja
Psychoplasma. Viidettä kertaa järjestetyt Riemufestivaalit puolestaan kierrättivät tänä vuonna neljässä eri kaupungissa niin katu-uskottavaa naisrokkia, kovaäänistä teollisuusrytinää kuin festarin vakiokalustoon kuuluvaa avaruussiivousmeininkiä. Rockmusican toimittajat tarkastivat viikonlopun verran Turun festarikiertue-antia.
PERJANTAI
Perjantaina Osuuskuntatila S-Osiksen sai kunnian korkata kertoman mukaan Nissan Micrassa 2001 perustamispäätöksensä saanut
The Micragirls. Tyttötrion urkuvetoinen söpöilygarage saikin illan mukavaan vauhtiin. Heti alussa kuultu
My My Micraboy tuotti mielleyhtymiä
All Girl Summer Fun Bandin rallatteluun, joka ihkuakti
Dressy Bessyn kanssa toimiikin hyvänä verrokkina micratyttöjen söpömmälle puolelle. Japanilaisen tyttöbändin stereotypialla leikittelevä savolaisyhtye kuitenkin sekoitti mukaan myös reippaasti säröä ja äkkivääryyttä boomhauermaisenkin yksinkertaisissa riuhtaisuissa. Maukaisut ja rääkäisyt toimivat hymyilyttävässä suhteessa, ja trio suorastaan huokui tyttöenergiaa. Viime näkemästä, parin vuoden takaisesta Kickstart-esiintymisestä tuttu aidon vekkuli ja viaton tee-se-itse -mentaliteetti oli yhä tallella. Bändin soittotaidon taas voi katsoa kehittyneen huimasti riitasointuisista alkuajoista, ja vaikkei se ehkä vielä olekaan hioutunut tiukimpaan muotoonsa, meno ei siitä hidastu. Riemufestivaalihan tämä on, ja fiilis tuntui välittyvän yleisöönkin. Hömppää, mutta hyvää sellaista.
Velvet Hours - Stolen Moments -debyytin keräämä suitsutus ja muutamat kuulokuvat asettivat odotukset seuraavien lavallenousijoiden osalta korkealle.
Branded Women ei pettänyt, vaan tarjosi hienon setin sielukasta ja keinuvaa, tummanpehmeää rockia. Harvoin ovat sähköurutkaan kuulostaneet näin mainiolta. Ei haittaisi ehkä muuten kuin ideologisesti, jos
You Know Me -keinutuksesta tai sinkkulohkaisu
Something to Hold On:ista tehtäisiin pakollinen hidas yökerhojen lattioille. Välillä keitosta sekoitettiin hieman vauhdikkaammillakin vetäisyillä, joista päällimmäisenä mieleen jäi varsinaisen setin päättänyt, hypnoottisen laukkaavana nimensä mukainen
Runner.
Mikäli esityksestä jonkun elementin nostaa muiden edelle, on se
Katja Nakarin upean kypsynyt, seesteinen mutta kaiken monotonisuuden kiertävä lauluilmaisu. Samettisen äänen karismaa voisi verrata
PJ Harveyn ulosantiin rauhallisella vaihteella, vaikka samanlainen ajanpieksemä karheus puuttuukin. Yleisö kiitteli yhtyettä ja yhtye yleisöä kovin vuolaasti, eikä Branded Women olisi tahtonut poistua lavalta. "Soittakaa meidänkin setti!", hihkaisi
Thee Ultra Bimboosin edustaja väkijoukosta. Encoressa tarjoiltu
Not A Love Song jätti upean jälkimaun, ja viimeistään varmisti Branded Womenin illan mieleenpainuvimpana aktina. Mikäli sama tunnelma on saatu vangittua levyllekin, polttomerkinnee Branded Women ainakin muutaman uuden fanin. Ensi kuussa sitten selviää, saako yhtye liimata kiertuebussinsa nokkaan parhaan uuden rock-aktin Emma-patsaan.
Siinä, missä Micragirls naukui ja Branded Women lähinnä kehräsi, päästi Thee Ultra Bimboosin laulaja-kitaristi
Suffeli ilmoille riemukkaan GRRRNAU:n. Kyseinen rock-kana näyttää opettajalta, on opettaja, ja uhkuu niin vastaansanomatonta lavakarismaa, että heikompikin bändi pysyisi pinnalla. Bimbojen show ei kuitenkaan jäänyt keulahahmon ja lyhyiden hameiden varaan, vaan groovasi kaikin puolin niin kuin nyt vain kymmenisen vuoden kokemuksella siunattu ja yhä vetreä rockmimmikvartetti voi groovata. Kultaiselta 60-luvulta, toimivasta stemmalaulusta ja suorasukaisen rehellisestä mäiskeestä ammentava garagepoppoo sai pidettyä meiningin kaikin puolin hyvänä niin lavalla kuin lattiallakin. "Okei, let's tanssitaan!", kävi käsky, ja jalkaa kieltämättä nyki vielä encoren kaikujen hävittyä korvista.
LAUANTAI
Jo etukäteen oli tiedossa ettei lauantain Riemuja vietettäisi yhtä railakkaan ja menevän rokkenrollin parissa . Heti avausakti, aikamoisella nimellä siunattu
The Insult That Made a Man Out of Mac sulloi luun kurkkuun rypistelemällä lyhyen mutta sitäkin rujomman esityksen. 90-luvun puolella tiettävästi jonkinlaisena industrialpioneerina kunnostautuneen yhtyeen uusi, päivitetty ilme oli edelleen hyvin, hyvin synkkää jynkytystä, nyt vain täysin orgaanisin keinoin. Soundin yleisilme viittaasi lähinnä
Ministryn tyyliseen teollisuusmeteliin. Vaikutelmaa korosti vielä rumpalin vierellä jakoavaimilla operoinut perkussionisti, joka nakutti teräsputkea ja -levyä konemaisen asiallisella täsmällisyydellä.
Kun Branded Womenin keikalla lavan ääressä niskojaan viskellyt hevariurho osoitti kaikkea voitavan moshata, paljasti yleisökäyttäytyminen nyt vielä universaalimman totuuden: kaikkea voi tanssia. Tanssitilaa Insultilla riittikin eniten Riemufestivaalin esiintyjistä, yleisön ensialkuun seuratessa hitusen pelottavaa esitystä turvalliselta etäisyydeltä.
Jere Karalahden näköinen vokalisti
"Voice" toteutti lavahabituksessaan ehdotonta pahis-asennetta tuimilla katseilla ja ulosannillaan. Kouristelusta olisi voinut päätellä miehen olevan jatkuvasti tukehtumassa solmioonsa, mutta vajaan kolmevarttisen aikana ilmoille pääsi korinan ohella niin elinvoimaista mylvintää ja huutoa, että huoli osoittautui turhaksi. Mitä nyt miehen germaanityylinen englanninääntämys lähenteli välillä häiritsevästi
Rammstein-sävyjä.
Räyhäkkään aggressiivisen, efektoidun huutojulistuksen ja tanakoiden junnausvallien symbioosiin perustava yhtye yritti läpi esityksen olla tosi paha ja tosi rankka - mikä tuottaa yleensä enemmänkin koomisen tuloksen. TITMaMOoM kuitenkin onnistui seisomaan jaloillaan, ja musiikkinsa takana varsin tanakasti. Yhtye ei todellakaan kosiskellut yleisöä, vaan puski alusta loppuun tiukan angstista industrial-punk-mäiskettä, harvojen suvantokohtien vain korostaessa aktin raakuutta.
Circlen nykytekemisistä on hiukan hankala pysyä ajan tasalla. Huomio kiinnittyy enemmin bändin puuhamiesten lukuisiin muihin projekteihin itse emobändin jäädessä taka alalle. Semminkin kun Circlen levyt ilmestyvät perä perää yksi toistaan vaivihkaisemmin. Paras tapa saada kuva Circlen tekemisistä onkin törmätä yhtyeen keikalle.
Juuri kun tie oli raivattu kaljatiskille ja takaisin, Circle alkoikin asemoitua lavalle melkomoisen niittirannekearsenaalin kanssa. Imago kulminoitui kitaristi
Janne Westerlundiin, joka nahkavaljaissaan näytti karanneen kaikalle suoraan kellarikammion piiskasessioista. Eturiviin asemoituneet toimittajamme vaihtoivat pelonsekaisia katseita: nyt tulee heviä. Ja heviä tuli - siinä missä raivokkaan hypnoottista kraut-junnausta, psykedeelisiä kosketinkuvioita, messuamista, joikua ja linnunlauluakin. Siinä missä The Insult That Made a Man Out of Macin tummanpuhuvasta hyöystä erotti vielä biisien vaihdoksen, oli Circlen esitys odotetusti kokonaisuus, jonka yhteydessä on turha puhua kappaleista.
Jonkinlainen päämäärättömyys ja jatkuvat tyylinvaihdokset tekivät setistä silti hieman raskaan seurata. Toisaalta Circlen suurimpia valtteja onkin musiikin arvaamattomuus ja ihailtavan teknisen osaamisen valjastaminen itse äänitaiteen käyttöön.
Kuusumun Profeettaa dominoiva, nytkin kovin mahtipontisesti sekavia julistanut
Mika Rättö ei saanut sentään varastettua itselleen koko Circle-showta, vaan huiluäänillä taituroiva ja latinaksi messuava basistikeisari
Jussi Lehtisalo otti oman osansa. Hauskaa seurattavaa oli myös päätään vatkaava kitaristi-Westerlund, joka näytti vakuuttavan intensiivisestä kepittelystä huolimatta - tai siitä johtuen olevan koko keikan ajan täysin pihalla. Circle on bändi, joka karistaa proge-termistä pääosan negatiivisista konnotaatioista. Lopullinen kliimaksi keikalla jäi kuitenkin puuttumaan. Ehkäpä vielä yksi viisitoistaminuuttinen encorejunnaus olisi sulkenut ympyrän ja täydentänyt elämyksellisen esityksen.
Illan tarjonnan vei takaisin kohti industrialia kehutun
Aelita-albumin syksyllä julkaissut
Cleaning Women, tosin huomattavan omintakeisella tyylillään. Vokalisti-perkussionisti
CW04:n kulminoituvaa, suorastaan pirullista rytmitajua voi vain ihmetellä. Kolme mekkoon verhoutunutta siivousrobottia tiivisti yleisön kohti lavan reunustaa, eikä tilaa juuri jäänyt liikutella raajojaan maanisen rytmihelvetin tahtiin. Ei sikäli, ettei keikasta nauttinut paikallaankin jäpittäen - viidakkorumpumaisen kiihkon ohella CW on onnistunut rakentamaan hienon maalailevia äänimaisemia, joista varsinkin synkkänä kohoava
Teknigrad-kappale jäi mielen perukoille. Hienoa, että pojat - siis, tuota, siivousrobotit - ovat tinkineet hieman dogmastaan luoda musiikkia vain pyykkivälineillä, ja liittäneet näihin virityksiä, jotka voisi hyvällä tahdolla nimetä kielisoittimiksi.
Yleisö kannusti suurta siivousurakkaa antaumuksella, lukuunottamatta sitä jokaiselle myöhäiselle keikalle pakollista kosmista pahaa - tai sitten vain kännistä idiotismia - joka tällä kertaa ruumiillistui erääseen soittovälineitä itselleen hamuavaan baskeripäähän. Ja vaikka Supreme Washing Machinea ei saatu käynnistettyä
CW01:n kielisoittopelin pettäessä, päättyi tämäkin ilta kuitenkin hyvän voittoon, ja lavan hiljettyä pitivät hakkaavat kädet rytmiä yllä muutaman lisätahdin toivossa. Viimeinen akti oli kuitenkin yhtä ehdoton kuin kaksi edeltäjänsääkin, ja jalan vielä vipattaessa kilpaa suupielten kanssa oli tyydyttävä palaamaan ulkoavaruudesta S-Osiksen lattialle.
Teksti: Jouni Teittinen, Samu Valleala
Kuvat: Samu Valleala
