Rockmusica.net

"Blow up the world. See if I care."

Maailmassa tapahtuu jatkuvasti asioita, joiden suuruutta meidän on vaikea käsittää. Korkeat tornit sortuvat ja valtavat aallot hukuttavat tuhansittain ihmisiä. Mediayhteiskunnassa yksikään päivä ei kulu ilman jonkinlaista katastrofia, mikäli aistimme toimivat edes puolittain. Tiedämme varsin hyvin pedofiileistä, katulapsista, aidsista sekä kasvihuoneilmiöstä. Silti pysähdymme useimmiten miettimään elämää ainoastaan, kun keskustelu sattuu koskemaan meitä itseämme.

"This is my head exploding from the weight of the thoughts inside."

Hyvin pienet asiat tuntuvat joskus järisyttävän maailmaamme enemmän kuin ydinpommit voisivat koskaan tehdä. On helpompi kadota tai piiloutua, kuin myöntää omat lapselliset virheensä. Epätoivoisena ihminen on avuttomimmillaan. Hän suorastaan toivoo päätöstä jollekin. Jotain mikä pysäyttäisi. Jotain mikä lopettaisi kaiken tai näyttäisi uuden suunnan.

"I'm a mess but at least I'm yours to keep."

Jälkeenpäin lähes naurattaa. Olo on helpottunut, eikä oikein tiedä miksi kaikki on voinut tuntua niin vaikealta. Mieltä piinanneet ajatukset paljastavat lapsellisuutensa. Mikään ei oikeastaan muuttunut, mutta tavallaan kaikki on erilaista. Oman pään sisällä on koko maailma. Jos ajatukset ovat sekaisin, niin koko maailmakin on sekaisin.

"But your love kept me sane."

Disco Ensemblen maailma tuntuu kertovan suurista asioista. Silti se pyrkii tavoittamaan jotain pienempää ja läheisempää. Ihmismielen syvimpiä tuntoja. Sellaisia joita ei sanoilla voi oikein kuvata, mutta aina voi yrittää; räjähdys, kuolema, pimeys, vallankumous, onni. Asioita joita me kaikki käymme läpi omassa elämässämme.

First Aid Kit on erinomainen albumi. Sen genrettäminen on hieman vaikeaa, ja tietenkin kaikille yhtyeeseen aiemmin tutustuneille jopa totaalisen turhaa. Jossakin alternativen, punkin, emo-rockin ja nu-metallin syövereissä kuitenkin matkataan. Aiempaan materiaaliin verrattuna kakkosalbumi First Aid Kit on bändille johdonmukainen, mutta silti rohkea askel. Koskettimien mukaanotto sekä entistä huomattavasti vahvemmat kappaleet vakuuttavat. Myös Miikka Koiviston sanoitukset toimivat paremmin kuin aikaisemmin. Ja kun tulkintaankin on tullut huomattavasti lisää syvyyttä ja melodisuutta, ei voi kuin ihailla yhtyeen selkeää edistystä. Mikko Hakilan rumputyöskentely tuntuu olevan edelleenkin saumattomassa yhteydessä kielitaitureihin. Soitto on terävää ja jyrkkää, mutta ehdottoman tunteikasta.

Täytyy myöntää, että yhtye on parhaimmillaan kun vauhti on huipussaan. Vaikka tällä levyllä on edeltääjänsä enemmän rauhallisia elementtejä (päätöskappaleen voi luokitella jopa balladiksi), ei se suinkaan heikennä kokonaisuutta. Levyn dynamiikka on hienosti kohdallaan. Kun ottaa kunnolla henkeä, pystyy sukeltamaan syvemmälle. Levylle on mahtunut monta hienoa raitaa, mutta en siltikään tahdo nostaa yksittäisiä biisejä jalustalle. Oikeastaan jokainen biisi oikeuttaa paikkansa albumilla, mikä on hienon kokonaisuuden merkki. Ensiapupakkauksen sisältö on tarkoin harkittu, turhaa ei ole eikä oleellista puutu.

Levy kuulostaa samalta kuin sen teematkin; kovin kylmältä ja tylyltä. Oikeastaan vasta lopussa pysähdytään ja ymmärretään kaiken olevan loppujen lopuksi varsin hyvin. Metalliset kosketinsoundit ovat juuri se kadoksissa ollut elementti, jota olen yhtyeen musiikkiin kaivannut jo pitkään. Tuovat pelottavasti mieleen Danny Boylen kohtalaisen erinomaisen 28 Days Later... -leffan tunnelmat. Nekin puritanistit jotka pitävät Transatlanticia tai We Might Fall Apartia silkkana poppina voivat olla huoletta; jo ensimmäinen biisi pudottaa pommit vähintään yhtä kovaa kuin varhaisempikin materiaali.

Uudistuminen on tervettä. Erityisen ilahduttavaa se on, mikäli muutos tapahtuu juuri siihen suuntaan kuin itse toivoi. Näin pääsi käymään minulle ja Disco Ensemblelle.