Rockmusica.net

McGyver on varmasti monen 80-luvun alkupuoliskolla syntyneen poikalapsen suuri guru, jonka elämänohjeet ovat auttaneet vaikeissa tilanteissa. Herran opettama ”jokaisen ongelman voi selvittää, kun vain jaksaa yrittää” –mentaliteetti on ollut hyödyksi niin ala-asteen painimittelöissä kuin puberteettihuolissa. Onkin mitä hienointa, että Unidentified Sound Objects on nimennyt albuminsa kunnioittamaan kyseisen tv-sarjan päähenkilöä näyttelevää Richard Dean Andersonia. Toinen ilonaihe on, että pitkäsoiton ainoaksi ilonaiheeksi ei jää pelkkä nimi, vaan hieman häilyvän kokonaisuuden keskeltä pilkahtelee ansiokkaita tunnelmointeja.

U.S.O. on Sami Pennasen yhden miehen yhtye, joka on tehnyt kokeilevaa musiikkiaan jo 90-luvun puolivälistä lähtien. Richard D. Anderson Album on maestron mukaan mutanttidiskoa, joka ainakin silmät kiinni kuulostaa hyvältä kuvaukselta. Musiikki vaihtelee tanssittavista elektrobiiseistä minimalistiseen lo fi-häröilyyn. Meiningistä ponnahtaa aika ajoin mieleen Rättö & Lehtisalo -parivaljakon toilailut. Uniset kosketinmatot pörisevät taustalla ja rytmikkäät konerummut takovat hommaan tarvittavaa ryhtiä. Äänimaisema on suhteellisen syvä, vaikka soundit ovatkin jostain makuu- ja olohuoneen väliltä.

Biisit ovat hiljalleen itseään paljastavia kuvia, jotka muuttuvat koko ajan mielenkiintoisemmiksi. Kuitenkin lopullinen silaus jää paljastumatta. Ja musiikissa vanha lausahdus ”se mitä ei näe, on paljon kiihottavampaa” ei päde parhaalla mahdollisella tavalla. Pienellä näkemyksen teroittamisella kappaleista saisi kirkkaampia kokonaisuuksia. Kuitenkin muutama yksilö onnistuu jättämään itsestään erittäin positiivisen kuvan. Illalla on jännittävä yhdistelmä tanssittavaa jankkausta ja saksalaisten dekkarisarjojen tunnusmusiikkia. How Did We Get Here? puolestaan on pelimaailman fantasiahenkistä tunnelmointia, joka herättää romanttisia satukuvia. Liki kahdeksanminuuttinen spektaakkeli one/MEAVY HETAL/day on albumin ehdoton jokeri. Vaikka biisi poimuilee tyylistä toiseen, se pysyy hyvin kasassa. Edes hieman Rammstein-henkinen kitaravalli ei onnistu pilaamaan kappaletta.

Richard D. Anderson Album on jälleen hyvä esimerkki siitä tunteenpalosta, mikä suomalaisissa underground-kabineteissa hehkuu. Pitkäsoittoa on tehty periksiantamattomalla McGyver-hengellä, jossa levypintaan on poltettu uskaliaasti subjektiivinen näkemys todellisuudesta. Vaikka kokonaisuus jää epävakaaksi, omaperäinen U.S.O. ei varmasti unohdu keskivertaisuuksien suohon.