Vertaile levyjen hintoja!
Tilaa Murgeli -levyt Platasta!
Tuulensuu:

1. Ankara
2. Peili Kertoo
3. Lumienkeli
4. Taikametsä
5. Tarkoitettu
6. Piirteet
7. Monityydyttämätön
8. 11.Käsky
9. Nollajätkä
10. Kemiallinen uni
11. Uusi

Murgeli:

Jussi Mikkola – kitara, laulu
Olli Pitkänen – laulu, kitara
Sami Sihvo – basso
Sami Nuottakari – rummut

Kotisivut

Julkaisija: Murgeli-levyt

Julkaistu: 5.02.2005
Luettu: 133 kertaa
Kirjoittanut: Olli Varis

Onko kukaan ikinä ihmetellyt, miksi rokkipiireissä – ja en puhu nyt mistään aurinkoisesta Kaliforniasta – on ollut tapana ihannoida melankolista dramaattisuutta pirteän, päivänvaloa heijastavan duuripopin kustannuksella? Pitääkö taiteen maistua aina kauhtuneelta punaviiniltä ollakseen kaunista ja tunteisiin vetoavaa?

Karkean erehtymisen varjollakin uskaltaisin väittää, että ensimmäisen pitkäsoittonsa Tuulensuu vastikään julkaisseen iittalalaisyhtyeen Murgelin vastaus jälkimmäiseen kysymykseen olisi kielteinen. Nuori nelijäseninen orkesteri soittaa heleän pirteätä suomalaista kitaramusiikkia, josta nousee mieleen Maija Vilkkumaan ja Egotripin kaltaisien radioystävällisten voimapoppareiden nimiä. Ulkomaisista alan instituutioista vaikutteita on tippunut ainakin Manics Street Preachersiltä sekä U2:lta.

Vuodesta 1999 asti kasassa olleella Murgelilla on hallussaan kiistaton taito tehdä tarttuvia kertosäkeitä, vaikka toimivan kollektiivisen ilmaisun etsintä on vielä puolitiessä. Esimerkkinä maaliinsa osuneesta hyväntuulisesta duurilaukasta voi pitää levyn avaavaa Ankara-kappaletta siitä huolimatta, että biisin tikittävä kitarariffi onkin nopeutettu versio AC/DC:n Thunderstruck-klassikon introsta.

Murgelin kypsymättömyys tulee selviten esiin sovituksellisissa ratkaisuissa, jotka ovat valitettavan usein tavanomaisia, jopa tasapaksuja. Myös kitaratyöskentelyyn sopisi toivoa monipuolisuutta ja nyansseja, nyt suosiossa olevat perussäröasetukset pelkistävät monet periaatteessa potentiaaliset biisit mielikuvituksettomiksi runttauksiksi. Kitaristin ajoittaiset soolorypistykset - esimerkiksi kappaleessa Monityydyttämätön - tulkitsen tyylikkään epämuodikkaiksi ratkaisuiksi aikana, jolloin vanha kunnon hardrock-kitarointi kärsii arvostuksen puutteesta. Toisaalta olisi suotavaa, että soolot vedettäisiin raivolla loppuun jos niitä kerran käytetään tehokeinoina, eikä lopeteta kesken niin kuin mainitun kappaleen kohdalla käy. Bändin vokalistissa Olli Pitkäsessä on kiitettävästi voimaa ja karismaa, muun muassa Piirteet-biisin kertosäe kajahtaa ilmoille oikein tyylikkäästi. Lyriikkapuolessa Pitkäsellä on vielä tekemistä; perinteisistä perinteisimmällä tavalla kerrotut poika-tyttö- tarinat, pikkutuhmuudet sekä mieli-pilleri- metaforat tuskin tavoittavat kovin suurta popmusiikkia kuluttavaa väestönosaa.

Haastavampien sovitusten lisäksi Murgelin kannattaisi harkita jatkossa - mahdollisuuksien mukaan - eri instrumenttien esiin nostamista normaalien pop/rock-asetusten tueksi. Esimerkiksi levyn päättävä Uusi on lässähtää veltoksi tähtiintuijotteluksi, ennen kuin huuliharppu ilmestyy pelastavana mausteena esiin. Vaikka poppia tehdäänkin niin rokimpaa vaihdetta voisi Murgelille aika ajoin suositella. Nollajätkän semiaggressiivinen poljento edustaa energialatauksensa puolesta levyllä piristävää poikkeusta, kertosäkeen laulumelodia muistuttaa tosin kovasti YUP:n Mullan alla- hittiä.

Tuulensuun kaltaisella pirteällä teinipopilla Murgeli kilpailee samasta yleisöstä Smakin ja Uniklubin kaltaisten ryhmien kanssa. Eikä siinä ole itsessään mitään pahaa. Retkueen oman kehityksen kannalta olisi kuitenkin olennaisempaa keskittyä oman ilmaisun syventämiseen, naivistisella jeejeepopilla ei isompien kissojen sydämiä särjetä.