Rockmusica.net

Vartuin toinen jalka kaveripiirissä, jonka etulinjan suosikkiartisteihin kuului niin rehellistä suomirockia (Eppu Normaali, Popeda), puhdasta huumorimusiikkia (Turo's Hevi Gee) kuin vittuilevaa välimaastoakin (Klamydia). Vaikkei mikään mainituista ole jäänyt sydämen lähimaastoon, ei ensinmainittujen biisintekotaitoa ja tärkeyttä voi vähätellä, ja hetkensä on Klamydiallakin. Huumorihumppaavat Eläkeläiset ovat mielipiteitä rajusti halkova orkesteri, mutta omalla kohdallani kyseisen yhden tempun bändin absurdit coverit riemukkaine sanoituksineen hipovat usein nerokkuutta. Kaikilla mainituilla on paikkansa, hyvässä ja pahassa, oli se sitten stadionin lavalla tai kiljuröyhtäisyjen saattelemassa yhteislaulussa.

Ja sitten meillä on Pavians.

Kun noin kymmenvuotiaan Paviansin ensimmäinen pitkäsoitto käynnistyy tempovien kitaroiden ja torvifanfaarien saattelemana, herää lupaus, josta lunastetaan vain murto-osa. Kolmevarttisen vierähdettyä ei voi kuin tuijottaa eteensä ja laittaa levyn uudestaan pyörimään, jos vaikka keitosta löytyisi muutama eläväkin kärpänen. Täytyyhän olla joku järkeenkäypä syy, miksi kokeneet muusikot (mukana on väkeä mm. Neljästä ruususta, Mana Manasta ja Eläkeläisistä) ovat nähneet albumin vaivansa arvoiseksi. Yksinkertainen vastaus lienee, että sitä oli hauska tehdä. Se ei tarkoita, että se olisi erityisen hauskaa kuunneltavaa.

Paviansilla on ongelma. Sen musiikki on groovaavan kevyttä, kieli syvällä poskessa vedettyä suomirockia, jossa ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole mitään kovin riemastuttavaa. Joko se on muka-hauskaa, kuten kevyt-klamydiamainen Raimo vaan (kappaleessa Raimolla on vaikeaa naisten kanssa), tai sitten se ei edes yritä olla erityisen hauska (Unten sankari, Kuutamo kutsuu). Pahimpia sudenkuoppia ovatkin lähes läpikuivat sanoitukset: "Hei mullon kitara ja skulaan tykisti / kai mä oon rundilla, eikun emmä kyllä muista" (Upea ja Pihalla). Huumorimusiikkina Pavians ei aja asiaansa sen enempää kuin vakanavakaan, eikä siinä sävellyksellisestikään ole paljoa mielenkiintoista.

Biisimateriaali ei ole lähtökohtaisesti yksipuolista, Olen eläin -kitaravedätyksen mahtipontisuudesta on matkaa Unten sankarin rauhalliseen pianohumppaan tai Upea ja pihalla -kappaleen svengaaviin ZZ Top -kitaroihin. Yhteistä kappaleille on selvä ammattitaito niin soitossa, soundeissa kuin efektikuorrutuksessa - sekä mitäänsanomattomuus. Parista maukkaasta palasta huolimatta yleisvaikutelma jää auttamattoman valjuksi. Mukaan mahtuu vain muutama kiinnostavampi vetäisy, kuten eteerisen hienon melodian omaava Kuutamo kutsuu tai vakavahenkisin Unten sankari. Hautausmaiden veijarikin nostaa suupieliä ja on ehkä turhankin silkkaa humppa-YUP:tä vinksahtaneita sanoituksiaan myöten ("Nuo leidit kantaa hälle shampanjaa ilkosillaan / Seksiä hän harrastaa vain ruumisarkussa / Hän nauttii aamiaisen illalla, munasillaan / ja otsan peittää varjot kun hän miettii kuolemaa").

Joku voi sanoa, että Paviansin lähestyminen turhan kriittisesti missaa koko pointin: eihän tätä ole tarkoitettu kuulokkeilla kuunneltavaksi vaan viinabileiden taustamusiikiksi, ei huomion keskipisteeksi vaan tunnelman osatekijäksi. Siihen tarkoitukseen on kuitenkin tarjolla niin paljon paremmin toimivaa musiikkia (ks. monet edellämainituista), etten juuri näe tälle levylle sijaa. Itselle lähes täysi turhuus on yleensä jollekulle tarve, joten eiköhän Pavianskin yleisönsä löydä. Henkilökohtaisesti tunnen juuri nyt vastustamatonta tarvetta vaihtaa pyöritykseen jotain, jota viitsisi edes vihata. Apinamies, kanna tämä levy metsään.