Rockmusica.net

Viime vuoden Ääni ja Vimma -bändikatselmuksessa kymmenen parhaan joukkoon sijoittunut Marble Frame maalailee uudella promosinglellään tunnelmallisen tummia säveliä. Kahden kappaleen promo osoittaa kitaravetoista vaihtoehtorockia suoltavan yhtyeen osaavan säveltää biisejä, joissa on tarpeeksi koukkuja pitämään puolessaan. Kuitenkin soitannossa on vielä hiomisen varaa, jotta ideoiden terävyys pääsisi kunnolla esille.

Avausraita Prozac on herkkä, rauhassa huippuaan kohti etenevä balladi. Kitarat liplattavat viehättävästi luoden sointiin syvyyttä, jota monotoninen basso täydentää. Biisin lopussa yhtye siirtyy minimalistisesta fiilistelystä kohti rokkaavampaa meininkiä. Bändi on ilmeisesti hakenut yllättävää, räjähtävää muutosta hivenen The Mars Voltan hengessä. Vaihdos jää kuitenkin aika ponnettomaksi, koska osioiden väliset nyanssit eivät ole tarpeeksi voimakkaita. Kappale jää hieman epätasaiseksi juuri lopun löysän soiton takia.

Post-Modern Symphonic on edeltäjäänsä onnistuneempi kokonaisuus. Kitarat jatkavat liplatustaan, mutta nyt ne saavat tuekseen moniulotteisemmat bassokuviot, joten meno on ryhdikkäämpää. Kappaleeseen on jätetty enemmän tilaa hengittää, mikä tuo tietenkin mukanaan sointia syventävää ilmavuutta. Biisissä on ansiokkaita progressiivisia vivahteita, jotka nostattavat yleisilmettä mukavasti.

Yhteissoitossa on vielä tiukentamisen varaa. Etenkin basson ja rumpujen yhteistyö kuulostaa välillä löysähköltä. Myös solisti Niklas Lindqvist saisi repiä omaa persoonaansa esiin vielä ripauksen enemmän, sillä paikoin laulu jää liian monotoniseksi ja ilmeettömäksi. Tosin ääni tuo mieleen Lauri Ylösen ulosannin, joten muutamat fanitytöt voivat olla hyvinkin mielissään nykyisestä menosta. Pienistä puutteistaan huolimatta yhtyeen yleinen olemus on jo kohtalaisen hyvällä tolalla, joten orkesteri on varmasti valmis ottamaan vastaan isojakin haasteita.