Rockmusica.net

Jenkkilässä 2003 julkaistua, mutta vasta viime vuoden loppupuolella Suomeen rantautunutta The Dresden Dollsia on noteerattu maamme musiikkimedioissa harmittavan vähän. Tämä on tietyllä tavalla ymmärrettävää, sillä paperilla piano-rumpu-duon lähtökohdat eivät välttämättä houkuttele: erityisesti goottipiirien juhlimat, meikissä kylpevät pseudorakastavaiset vilauttelevat reittä ja soittavat angstista rockia/balladia, jota he itse nimittävät kabaree-punkiksi. Kaikki kuitenkin loksahtaa paikoilleen, ja kokonaisuus on harvinaisen kaunis.

Niin osuva kuin tietyssä mielessä onkin, "kabaree-punk" -leima voi johtaa vääriin mielikuviin. Vaikka The Dresden Dollsissa on samaa showta, seksikkyyttä ja tunnelmaa kuin (sittemmin kansallissosialismin tukahduttamassa) Berliinin kabareessa, on pääpaino loistavissa sävellyksissä ja upeassa tulkinnassa. Yhtyeen "punk" tulee selvemmin esiin live-tilanteessa, kertoen ensisijaisesti tietystä räävittömyydestä ja asenteesta, ei yksioikoisuudesta tai kovaäänisyydestä. Jos The Dresden Dollsilta jotain puuttuu, ei ainakaan monipuolisuutta.

Rumpujen ja pianojen yhteistyö on yksinkertaisuudessaan niin nerokkaan toimiva, että voi ihmetellä miksei tämänkaltaisiin parivaljakoihin törmää useammin. Syy lienee siinä, että harva kykenee välittämään yhdistelmällä luontevasti sellaisen tunteiden skaalan, Girl Anachronismin maanisuudesta kuulaanrauhalliseen Truceen ja tamburiinien ja paa-da-da-dap-taustalaulun saattelemaan The Jeep Song -poppailuun. Vierailemassa on muutama muukin instrumentti (Good Day -aloitusvedossa kuullaan jopa ehta kitarasoolo), mutta selkärankana on aina piano, Brian Viglionen pistämättömästi reagoiva rumpusetti ja ennen kaikkea Amanda Palmerin puistattavan hieno laulu.

Musiikin keskiössä ovat myös Palmerin lyriikat, jotka vaihtelevat ahdistavan paljaista oivaltavan piruileviin. "Sappy songs about sex and cheating / bland accounts of two lovers meeting / make me want to give mankind a beating", Amanda rajaa aihepiiriä, ja käykin usein synkän puolella. Bad Habit käsittelee itsensä viiltelyä (romantisoiden mutta myös typeryytensä ymmärtäen), Slide viitteellisesti pedofiliaa, Half Jack taas puhuu nimensä puolesta ("It's half biology / half corrective surgery gone wrong"). Toisin kuin voisi luulla, lauluissa ei ole mitään itsetarkoituksellista rajuutta vaan pikemminkin yritystä ymmärtää ympäristöään: "I don't necessarily believe there is a cure for this / so I might join your century / but only as a doubtful guest" (Girl Anachronism).

Mistään läpitunkevan masentavasta tripistä ei silti ole kysymys, vaan kappaleiden pääjoukko on kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Coin-Operated Boy pohtii nukkepojan ylivertaisuutta lihaan ja vereen (liittäen "turn on" -sanapariin hupaisan kaksoismerkityksen), The Jeep Song taas on näkevinään kaikissa jeepeissä ex-poikaystävän ("Don't tell me if you've got another girl / just tell me if you get another car"). The Dresden Dolls lainaa kujeillen pop-kulttuurilta ja jopa alleviivaa lainat suorilla viittauksilla, kuten The Jeep Songin The Rolling Stones -nyökkäys tai alkuun hieman kuivakan The Perfect Fitin vierailu The Doorsin puolelle. "Hello, I love you, won't you tell me your name?" -keikutukseen vastataan omin sanoin: "Hello, I'm good for nothing, will you love me just the same?"

The Dresden Dolls on seksikäs, synkkä ja katkera, muttei ärsyttävän imagonhakuisesti vaan onnistuneesti ja kauniisti. Levyn pysähdyttyä ei voi kuin miettiä, miksi kielisoittimet ovat nousseet sellaiseen hegemoniaan pop-musiikissa. Etsii sitten kauniinsurullisia balladeja, svengaavaa pianorockia tai äkkiväärää angstia, tämä levy ei voi kuin vangita.