Jos
Jyrki Hämäläistä ei olisi, voisi Pelle Miljoonaa kutsua Suomen vanhimmaksi nuoreksi. Näiden kahden tervaskannon vireydessä on kuitenkin yksi keskeinen ero. Siinä missä Hämäläisen iättömyys perustuu hänen omaan, tyylitajua ensiluokkaisesti välttelevään imagoprojektiin, on myytti Pelle Miljoonan vanhenemattomuudesta ulkopuolisten luoma. Tämän tästä jossakin ilmestyy lehtiartikkeli, jossa toimittaja esittelee Pellen ikinuorena. Ikään kuin mies olisi jonkinlainen elävä kapinasäiliö, johon hänen sukupolvensa voi projisoida nostalgisoituneen nuoruus-käsityksensä. Hahmo, jonka kautta omasta vanhenemisesta ja keskiluokkaistumisesta voi kirjoittautua hetkeksi ulos. Vapaa-aikansa Keskuspuiston hiihtoladuilla viettävä
Petri Tiili saa harmaantua rauhassa, mutta hänen alter egonsa pysyy tiettyyn aikakauteen sidottuna. Eikä Pellellä itsellään ole oletettavasti mitään tätä vastaan.
Tämä itseään uusintava asetelma osoittaa kouriintuntuvalla tavalla, että miehellä on ollut keskeinen asema sukupolvensa ikonografiassa. Ja se, että hän vielä 50-vuotiaana jatkaa elämäntaiteensa tekemistä, antaa usealle uuden aallon keskellä kasvaneelle anteeksi kaikki tuolloin ajatellut naiivit ajatukset. Ylikierroksilla käyneen elämänjanon, retoriikkansa kömpelyyttä nikotelleen vapaus-aatteen ja uskon nuorisoliikkeen kaikkivoipaisuuteen. Tästä syystä Pelle Miljoona ei saa vanhentua. Hänen pitää olla osoittamassa, etteivät kanssa-aikalaiset ehkä olleetkaan niin väärässä kuin uskovat olleensa. Ja rehellisesti ottaen - eihän mies, joka kirjoittaa nikottelematta lauseen "ei oo mikään news et ihmissieluja lentelee taivaalla, lens jo luolamaalauksissa" voi olla luokiteltavissa tavallisen ajankulun kriteerein.
Joitakin myönnytyksiä on kuitenkin tehtävä. Muulla tavoin ei voi selittää sitä, että täyteen pakattu nosturillinen ihmisiä tahtoo onnitella ikinuorta vanhenemisesta. Nostalgian herkistämä pilke silmäkulmassa kertoo, että asetelmassa ei ole mitään ristiriitaista. Jos Pellen ikääntyminen saa yleisön palaamaan nuoruuteensa, on aika-akseli joutunut väkisinkin taipumaan tosiasiain edessä. Jostakin puhkeaa kuulumaan laulu; "paljon onnea vaan". Hyväntuulinen päivänsankari marssittaa lavalle useamman eri kokoonpanon uransa varrelta. Vuodet katoavat sekamelskaksi, musiikki ottaa ohjat käsiinsä. Oikeinsoitto on toisarvoisuus, eiväthän punkit edes osaa soittaa väärin. Tärkeintä on kokonaistunnelma, vaivihkaa hiipivä yhteisyyden tunne, jonka keskellä jokainen sointu virnuilee pirullisesti tasalukuhulluudelle. Luulit saavasi meidät, mutta ehdimmepäs edelle. Vielä täksi hetkeksi.
Konsertti alkaa nykyajasta, estradille nousee
Rockersin tuorein kokoonpano. Tämä päivä lämmittelee eilistä. Akustispainotteisten sovitusten alta paljastuu huomattavan tarkasti operoiva ryhmä, jonka keskellä homssuiseen kulkuriasuun sonnustautunut päivänsankari näyttää lähes ulkopuoliselta. Alku vaikuttaa aavistuksen varovaiselta, Pellen ja huomioväreissään loistavan
Maria Hännisen laulut eivät tahdo oikein istua yksiin. Tunnelma vapautuu kuitenkin nopeasti.
Yli tuhat vuotta sitten helmeilee kaihoisasti ja
Cecilia kasvaa kertosäkeessään vavahduttavan intensiiviseksi. Myös
Vaeltavan miehen kulmikas klezmer sekä
Jumalan morsiamen keinuva seesteisyys soljuvat miellyttävän pehmeästi. Orkesteri soittaa hyvin ja maestron lauluääni tuntuu pitkästä aikaa kestävältä. Ehkä ajasta voi sittenkin ottaa niskalenkin.
Rockersin jälkeen hypätään 1980-luvun alkuun, jolloin Pelle kiersi koulujen juhlasaleja
Avoimien ovien kanssa. Sama retkue päätyi myös studioon, tuloksenaan
Rakkaudesta elämään -pitkäsoitto, jota aikalaiset arvostavat suuresti, mutta jonka maailmoja syleilevä julistuksellisuus on leimautunut omissa korvissani aina turhan osoittelevaksi. Konserttiin on osattu poimia kuitenkin oikeat palat, idealismin silmät eivät sinerry liiaksi. Kokonaisuuden teemoitus tuntuu harkitulta. "Itä tahtoo länteen paeta / länsi yli aistien kadota" -profetian huokaava
Euroopan valot toimii erinomaisena siirtymänä Rockersin maailmankuvista kylmän sodan ilmapiiriin. Avoimien ovien vire on kohdallaan, joskin
Vando Suvannon rumpaloinnissa on havaittavissa inhimillistä jäykkyyttä. Yhteensoitto korvataan tiiviillä keskittymisellä henkilökohtaisiin suorituksiin, mikä korostaa osuvasti sitä huomattavan teknistä yleisilmettä, jolla yhtye erosi aikoinaan Pellen muista kokoonpanoista. Punkkarit ovat punkkareita ja muusikot muusikoita - ja matka musiikista punkiin asettaa käsikirjoitukseen vartin tauon.
Katkon aikana kuullaan kaksi akustista onnittelumanifestia. Ensimmäisestä vastaa
Paleface, jonka tulkinnat
Johnny Cashista ja
Bob Marleysta lipsahtavat yliyritteliäisyydessään aavistuksen vaivaannuttaviksi. Aivan kuin mies ottaisi liian tosissaan maailman, johon Pellekin on jo kauan sitten alkanut suhtautua myhäillen. Onneksi tilanne saadaan nopeasti takaisin raiteilleen.
Kadotetuista tuttu kaksikko
Ari Fagerström -
Ahti Pelttari muovaa vanhan
Hiljaiset kyyneleet -helmensä vakuuttavaksi tulkinnaksi; ääripääksi, josta on hyvä matkustaa seuraavaan. Pelttari on tuskin ehtinyt poistua lavalta kun Pelle kiipeää rumpujen taakse, asettaa aurinkolasit silmilleen ja laskee raivon käyntiin.
N.U.S. soittaa suurpiirteisesti, mutta tanakasti. Kappaleiden kiilusilmäisyys hymyilyttää muusikoita, mutta ei estä esittämästä lauluja niiden vaatimalla aggressiivisuudella.
Mä vaan pogoon valelee yleisön bensiinillä, jonka
Ismo Alangon tähdittämä
Väkivalta ja päihdeongelmat tuikkaa siniseen liekkiin. Kolmen soinnun sahaus ei jätä päivän todellista teemaa epäselväksi. Tänä iltana jokaisella on oikeus syntyä uudelleen.
Paras on kuitenkin vielä edessä. Hurmos koetaan
1980:n päivittäessä näyttämökuvansa vuoden 2005 tasalle. Yhtye ottaa napakan revanssin viime syksyisestä Tavastian vierailustaan, jonka yhteydessä basisti
Ari Taskinen katsoi asiakseen luopua soittokunnosta jo viidennen kappaleen kohdalla. Nyt palikat pysyvät kasassa ja soitto sulattaa skeptisemmänkin mielen.
Tämä sukupolvi - heterogeenisen ikärakenteen omaavassa yleisössä jokainen laulaa puolestaan.
Nuoret sankarit - ovat lavalla.
Mulla menee lujaa - kiitos samoin. Soitto muovautuu yllättävän teräväksi, kappaleissa rakenteellisesti asuva tunnelataus paljastuu kiihkeäksi. Varsinaisiksi kohokohdiksi nousevat
Rakastava voima sekä
Rubberduck Jonesin ja
Stefan Piesnackin päällekkäissoolojen koristama
Elä (kun olet nuori vielä). Vanhalle muotokielelle ollaan uskollisia, vain reggae-palat saavat Pellen uppoamaan myöhempiin mantroihinsa. Välillä päästetään
Tumppi Varonen ääneen, värinä on tallella.
Lanka palaa ja asemalla on levotonta.
Tämän näytön perusteella Pellen musiikillista kultakautta ei ole vaikea rajata aikajanalta. Nosturin illassa 1980 tuntuu yhtyeistä oikeimmalta - ja sitähän se onkin. Muut ovat kaikessa toimivuudessaankin lähinnä kuriositeetteja, vitaali lisä ja luonnollinen jatkumo. Havainto ei rajoitu ainoastaan kappalemateriaaliin, vaan myös tapaan jolla se esitetään. 1980 soittaa huikealla itsevarmuudella, tässä ja nyt. Musiikki ei tunnu muistelemiselta, lavalla ei nähdä vahanukkeja. Siksi esitys on tyhjentävämpi kuin saatoin etukäteen kuvitellakaan. Tiiviin repäisyn jälkeen kuultava, loppumetrejä ennakoiva Rockersin ja 1980:n yhteisversiointi
Moottoritie on kuuma -levyn klassikoista ei enää jaksa ravistella yhtä voimakkaasti. Huippu on koettu, nyt laskeudutaan hiljalleen kohti maanpintaa. Neljän kitaran äänivallit kariutuvat sekamelskaksi, kappaleiden rakenteet natisevat. Läsnäolo on musiikkia keskeisempää, kappaleet ohjautuvat vapaamuotoiseksi huvitteluksi. Lopuksi lavalle nousee vielä hienovaraisesti kutistunut kokoonpano.
Enää itkeä voit ja
Hyvää yötä maailma ovat hyvästelyä, yhteisten muistojen pilkkomista jokaisen henkilökohtaiseksi omaisuudeksi. Ilta on ohi, erkanemme jo toisen kerran. Mutta jos pyöreitä vuosia toivotetaan vielä joskus tervetulleiksi, lupaan saapua paikalle.
Siispä kiitos kaikesta Pelle. Ja onneksi olkoon meidän vanhustenkin puolesta.
