Muutaman vuoden takainen
Korppi nosti Liekin valtakunnalliseen tietoisuuteen ja jalosti kvartetin soinnin nykyiseen, ajattomaan loistoonsa.
Rajan piirsin taa -uutukaisesta oli valmistusprosessin aikana vielä kovaa kyytiä tulossa tuplalevy, mutta luonnollisen kehityksen tuloksena kokonaisuus asettui 15 kappaleeseen, noin 70 minuuttiin. Viime vuosilta vastaavanlaisella skaalalla on liikuskellut ainoastaan
CMX mainiolla
Dinosaurus Stereophonicus –tuplallaan. Myös Liekki ammentaa 70-luvun soittokeskeisyydestä ja tunnelmasta, joskin CMX:ää lämpöisemmin ja kotoisemmissa maisemissa liikkuen. Viitteitä voi vetää kaikkialle
Pekka Strengistä
Wigwamin kautta
Anssi Tikanmäen jylhiin maisemakuviin. Liekin musiikki ei kuitenkaan ole missään vaiheessa itsetarkoituksellista saati vaikeaa. Se on oudon arkaaisella ja selittämättömällä tavalla pop-musiikkia puhtaimmillaan; tunnelmaltaan samettisen sulavaa ja kodikasta. Uhkaavuus ja pahaenteisyys puuttuvat.
Liekin haastatteluista ja julkisuuskuvasta on käynyt hyvin ilmi, että kyseessä on nimenomaan yhtye sanan varsinaisessa merkityksessä. Vieläpä harvinaisen sympaattinen ja hyvin yhdessä viihtyvä sellainen. Laulajakitaristi
Janne Kuusela säveltää kaiken materiaalin, mutta yhteisen sovitustyön myötä lopputulos on neljän, lahjakkaan ja näkemyksellisen persoonan kuuloinen. Bändin nykyinen muoto (Kuuselan lisäksi kosketintaiteilija
Okke Komulainen, basisti
Teemu Soininen ja rumpali
Suti Kulmala) on täysipainoinen yksikkö, jonka neljä elementtiä ovat täydellisesti tasapainossa.
On siis luonnollista, että levyn hienoudet tulevat esiin nimenomaan bändisoinnin kautta. Pureskeltavaa ja tutkittavaa riittää ja siipien täyttä avautumista onkin muutaman kuuntelukerran perusteella turha odottaa. Kappalemateriaalin dynamiikkaa on hivenen levennetty
Korppiin verrattuna, jonka biiseille oli ominaista vatkata hypnoottisesti edestakaisin omassa tilassaan. Nyt kappaleiden sisällä tapahtuu enemmän ja monipuolisen yhtyeen potentiaali on venytetty pidemmälle. Kenties voisi sanoa, että kappaleet etenevät aiempaa enemmän
Viidentoista raidan joukosta ei huonoa vetoa löydy ja levyn voi huoletta laittaa pyörimään minkä biisin kohdalta tahansa. Nauttiako
Päijänteen jo käsitteeksi muodostuneesta kaislikkodiskosta,
Valerian mystiikasta,
Tytöt / kadut / paluun kylmiä väreitä nostattavasta kitarasoolosta, singlebiisi
Veljien Steve Harris –bassottelusta, psykedeelisen funkystä kitarariffistä á la
Rannalla,
Rintaman häkellyttävästä
Uriah Heep -replikaatiosta,
Jälkien pianojuoksutuksista,
Saarelaisten nostalgisesta saaristopoppailusta,
Lahjan kutkuttavasti solisevasta binääriurkuilusta vaiko levyn lopettavan, jykevän nimikkobiisin painostavuudesta?
Ehkäpä teen kompromissiratkaisun ja kuuntelen kerralla koko levyn. Jälleen kerran. Vuosi on kylmimmillään, mutta pakkaset eivät voi kauaa kestää kun soittimessa on
Rajan piirsin taa. Elämme Liekin aikoja.
