Levy-yhtiöt eivät aina ole promootiotehtävissään sieltä jämpteimmästä päästä. Tiger Loun uutuikainen tipahtaa postiluukustani pahvikääryleessä, jossa ei lue edes levyn nimeä. Tätä ennen olen kuullut artistista vain nimen, joten en osaa ilman kuulokuvaa sijoittaa sitä mihinkään musiikkilajiin. Nimen takaa paljastuu nuorukainen nimeltään
Rasmus Kellerman, joka on kuitenkin haalinut ympärilleen yhtyeellisen verran ihmisiä. Sooloartistista ei kenties enää voi täysin puhua.
Debyytti
Is My Head Still On? on Rockmusican tietokannan mukaan perushyvää ruotsalaista hymistelyä, joka on kallellaan pikemminkin Britanniaan kuin Yhdysvaltoihin päin. Voin siis kääntää leikkimielisyys-nappulan ja kierovieterin off-asentoon, himmentää valot ja jäädä odottamaan, kuinka
Coldplayn,
Elbown ja jos luoja suo tai armahtaa,
Radioheadin musiikkia jatketaan tällä kertaa vedellä.
Ennakkoasenteellinen hymyni on kuitenkin hyytyä, kun pari sekuntia kestävän
Woland’s First -suristelun jälkeen nimikkoraita
The Loyal alkaa nakuttaa. Pistävän näppäilevä kitaraliirto lävistää surumielisyyskeskukseni ja olen ekstaasissa. Näin hypnoottista ja täyteläistä huminaa en ole kuullut sitten
The Notwistin upean,
Shrink–albumilta löytyvän
Another Planet –avaruustomunamupalan. Nimikkoraidan jälkeen taso laskee, mutta ei mitenkään hirvittävän paljon. Kellerman on liikkeellä melko tutuin asein, mutta hän on haka käyttämään niitä.
Vahvasti ja samettisesti tuotettu musiikki vetää väkisinkin huomion tekstuureihin ja toteutukseen, ei esimerkiksi niinkään Kellermanin sanoituksiin (joissa ei sinänsä mitään valitettavaa ole, ovatpahan asiansa moitteetta ajavaa peruskauraa). Tämä vahvistaa anonymiteettiä ja Tiger Loun olemusta nimenomaan bändinä. Levy rakentuu muutenkin selvän spiraalimaisesti. Biisit vaihtuvat huomaamatta ja levyn lopettava
Woland’s Last –instrumentaali on jonkinlainen reprise, joka surisee ja ulisee
The Loyalin teeman toistamiseen.
Yhteneväisyyden seurauksena albumi on varsin tasainen, jonkun mielestä kenties monotoninen. Tahti on tasaisen rauhallinen ja jokainen kappale on sidottu tiettyyn muottiin suhteessa muihin. Toteutuskeskeisys saattaa etäännyttää toisia kuulijoita, mutta allekirjoittaneeseen tämä The Notwist –henkinen ote puree varsinkin tiettyinä, hämärinä talven iltoina erittäin hyvin. Eikä se nimikkoraitakaan ainoaksi ässäbiisiksi jää. Vaikkapa
Ten Minutes to Take Off on samansuuntaisen kaihoisa helistely, kun taas
All I Have pomppii kuin
The Doves ikään ja Kellermanin ”how bitter fucking sweet how bitter fucking sweet it is” voisi olla kuin suoraan
dEUSin
Tom Barmanin kynästä. Onpa samaan biisiin saatu ängettyä vielä
The Cure -henkinen lallatteluvälikekin.
Cutting-edgestä Tiger Loun musiikissa ei ole tietoakaan, mutta äänimaailman pehmeän tasainen turvallisuus ja muutamat hienot biisit tekevät
The Loyalista omituisen vastustamattoman kokonaisuuden. Levy saattaa pyörähtää illan aikana soittimessa useammankin kerran putkeen ja mieluusti sen kuuntelee taustalla vielä kerran. Ja eikö musiikkia kuitenkin sitä varten sävelletä?
