Tapes:
1. Dance Alone
2. Barcelona
3. Highway
4. Small Room
5. Eighty Three
6. Beach Song
7. Fade to Black
8. Brighter Light
9. In the Garden
10. Outside from the Box

Jukka Salminen - laulu, kitara, koskettimet
Tuomas Luukkonen - huilu

Kotisivut

julkaisija: Aisti Records

Julkaistu: 9.02.2006
Luettu: 266 kertaa
Kirjoittanut: Hannu Linkola

Ei. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi vähäeleisistä akustisista albumeista. Ja vielä vähemmän on syytä epäillä sitä, etteivätkö miehen ja kitaran kaksinpuhelut olisi saaneet minua monasti tunteikkaaseen tilaan. Olen vain oppinut hieman varautuneeksi. Lukuisien toistokertojen myötä mieleni on karaistunut. Taannoin vaivannut taipumus vaikuttua kaikkien tällaisten albumien paljaudesta ja intiimiydestä on muuttunut kyvyksi kyseenalaistaa esityksen kuin esityksen ainutlaatuisuus. Se mitä olen joskus pitänyt rohkeana, teeskentelemättömänä ja puhuttelevana, on saanut kylkeensä epäilevän lisämääreen. Perushyvä ei riitä. Niukkojen sointujen päälle on pudonnut niin monta miedonherkkää äännähdystä, että suoruus ja henkilökohtaisuus ovat kasvaneet massaksi. Ja massasta erottuakseen ei riitä, että toistaa massan konventioita parhaan kykynsä mukaan. Pieniin hetkiin ja niitä luonnehtiviin eleisiin uppoamisesta on tullut yhä vaikeampaa. Monien esiintymisien jälkeen pelkkä esiintyminen ei tunnu enää riittävältä. Miehelle ja kitaralle pitäisi löytää sielullinen jatke.

Tai siis. Artisti, joka päätyy levyttämään eepoksellisen karsittua singer/songwriter-perinnettä, on yleensä heikommilla jäillä kuin luuleekaan. Niin helppoa kuin tällaisen albumin tekeminen teknisesti onkin, jättää formaatti kappalemateriaalille valtavan vastuun. Vastuun, jonka kannattamiseksi usean yrittäjän sävelkynä on turhan tylsä. Siinä missä keskinkertaisten laulelmien keskinkertaisuus onnistutaan toisaalla piilottamaan kimuranttien yhtyesovitusten tai houkuttelevasti sykähtelevän tuotannon alle, joutuvat nämä kappaleet tulemaan toimeen omillaan. Puhtaina sävelinä, läsnäolevana äänenä. Suon silmä ei ole kaukana. Harmillisen moni tuntuu tänä päivänä ajattelevan riisutun, sopivasti alakuloisen materiaalin olevan itsessään niin aitoa ja vastaansanomatonta, ettei kappaleiden melodiakulkuja tarvitse kummemmin miettiä. Riittää, että näppäilee kitarasta tunnustelevan sointukuvion, mumisee rivin alakuloisia sanoituksia ja käärii tuotoksensa hallaviin kansiin. Saatekirjeeseen voi pyöräyttää sivulausemaininnan Nick Drakesta. Hän oli kuulemma aika tekijä tällä saralla.

En tahdo syyllistää Tigerbombsin koskettimistosta tuttua Jukka Salmista. Enkä edes hänen levyttävää alter egoaan Tapesia. Ei ole hänen syynsä, että ylitarjonta on nostanut kilpailun tällä alalla kohtuuttomammaksi kuin musiikkityylin maanläheisyys ansaitsisi. Ja vielä vähemmän miestä käy moittiminen siitä, että akustisen ilmaisun riipaisevimmat virstanpylväät ovat pelkistetyssä tunneilmaisussaan niin puhuttelevia, että onnistuneempienkin kopioiden on helppo lakastua niiden varjossa. Siksi minun käy oikeastaan hieman sääliksi artistia. Tunnen kuinka pääni hyväksyy joka soinnun ja tunnen kuinka suuni toistaa Salmisen soolodebyytin soinnutuksia pehmeänä hyräilynä. Kiekon äänimaailma on yhtenäinen, muusikon ääni sopivan epävarma ja kappaleiden tunnelma asiaankuuluvan raukea. Mutta sydän, se ei vavahda kuin paikoitellen. Levyn arkisuudet ja hetkisidonnaisuudet eivät syvene eivätkä mysitifioidu, korkeintaan lämmittävät hiukan. Eikä niiden ole ehkä määräkään yltää enempään. Vaatimattomuus on hyve, mutta myös ongelma. Miksi kuunnella levyä, jos sen sisältö ei osaa vaatia moista? Miksi en, totta vieköön, uppoaisi mieluummin Draken Five Leaves Leftiin, jolla sama runko on kasvatettu viattomuutta, alakuloa, empatiaa ja syrjäänvetäytyvää karismaa huokuvaksi toteemiksi?

Vertailu on tietenkin epäreilu, jopa asiaton. Tapes ei ole Drake, eikä yritäkään olla. Osuvammaksi rinnastukseksi löytyy koko joukko tämän päivän tunnelmoitsijoita Iron & Winesta Teituriin ja Erik de Vahliin. Laulupainotusten ja soittotyylin puolesta lähimmäs Tapesin sielunmaailmaa parkkeeraa naapurimaan Jose González, joka jakaa kaikessa lahjakkuudessaan samat ongelmat kuin Salminenkin. Musiikki on kaunista, mutta aavistuksen monotonista. Kappaleiden tunnelma on tasainen, mutta sävellykselliset huiput ja kuuntelemaan houkuttelevat kiinnekohdat ovat vähissä. Esitys on vilpitön ja miellyttävä, mutta se ei tahdo päästä sielun ytimiin saakka. Levy on tunnetila vain esittäjälleen, kuulijan tavoittaessaan se muuttuu käyttöhyödykkeeksi. Muutamat ensimmäiset kuuntelukerrat paljastavat yhtälöstä muitakin oireellisia piirteitä. Siinä missä González veti pisimmän tikun mainoksiin asti päätyneellä The Knife -lainallaan Heartbeats, jättää Tapes itsestään aluksi mieleen ainoastaan albumin kaksi lainavetoa. Tigerbombsin debyyttialbumin Highway riisuutuu emo-orkesterin naivistisesta farfisa-kuorrutuksesta, paljastaen sisältään yllättävänkin jännitteisen kokonaistunnelman. Vanhoja heavy-luurankoja puhdistava Fade to Black osoittaa puolestaan välillisesti, kuinka oivallinen orkesteri Metallica voisi olla ilman Lars Ulrichia, Kirk Hammetia ja sähkökitaroita. James Hetfieldin puberteettirunous nostaa hellävaraisen hymyn suupieleen, mutta Tapesin likipitäen harras tulkinta tukehduttaa turhan vahingonilon. Jos kappale on anekdoottimaisuudessaan huumoria, niin ainakin lämminhenkistä sellaista.

Muutama lisäkuuntelu tekee albumille hyvää. Tietty pintapuolisuus jää vaivaamaan loppuun asti, mutta monesta näennäisen persoonattomasta kappaleesta löytyy myös ripaus omaa luonnetta. Artistin maailma ei ole kaukana jokapäiväisyydestä, mutta sinne voi siitä huolimatta paeta rutiineiksi pelkistynyttä todellisuutta. Niinpä, kun tietyistä varauksista pääsee yli, löytyy levyltä kiitettävästi omaa annettavaa. Salmisen kitarointi on rauhallista ja tummaa, ja paikka paikoin tarjotut liki huomaamattomat kosketin- ja puhallinkoristeet tuovat kappaleiden pintaan lisäkiiltoa. Lauluäänestä löytyy tiettyä puuromaisuutta, mutta esimerkiksi komeanhaikeassa Barcelonassa tällainen sisäänpäinkääntynyt tulkinta suorastaan lisää musiikin puhuttelevuutta. "You left your friends to Barcelona / those friends you never really cared / and still you're crying at the airport / but you're on your way home". Turha tällaisten lauseiden tunnelmaa olisi lähteä tavoittelemaan toisenlaisilla äänenpainoilla, tämä on oikein juuri näin.

Miellyttäväähän Tapesin musiikki on alusta loppuun. Vaatimatonta ja pelkistynyttä. Niin Small Roomin huilut, Beach Songin avomielisempi pinnallisuus kuin In the Gardenin riipaisevat kliimaksitkin muodostavat viime kädessä tasapainoisen kokonaisuuden, joka ei pyri pätemään yksittäisillä oivalluksilla, vaan niiden herättämillä tuntemuksilla. Vaikka kuulokuvalta kaipaisikin paikoitellen pientä vaihtelua tai kirkkautta, osoittaa Tapes koko albumin mittakaavassa ilmeistä ammattitaitoa. Erityistä kiitosta miehelle on jaettava kappaleiden lyhyistä kestoista. Olipa yleiskuva kuinka samantotinen tahansa, ei albumilla törmää missään vaiheessa todellisiin täyteminuutteihin. Laulut kestävät ainoastaan niin pitkään kuin miehellä on sanottavaa, ei sekuntiakaan liikaa. Sen jälkeen sama kitarakuvio saa taluttaa jotakin toista tarinaa. Kappaleiden välisistä tiheistä tauoista syntyy jopa jonkinlainen metarytmi. Lyhyt sukellus, tauko, lyhyt sukellus, tauko, lyhyt sukellus, tauko. Kertomusten tiivis vuorottelu pitää levyn elossa. Kappaleet palaavat lähtökohtiinsa, silti aika kuluu. Ja lopputuloksena on vajaan puolen tunnin annos rentoutunutta mielentilaa. Ei mitään maailmoja mullistavaa, ei mitään selkäpiitä raapivaa, vain mies ja hänen äänensä. Useasti kuullut nyanssit, kohtalonsa kuulijan käsiin jättävät kappaleet. Moitteeton suoritus, sellainen jossa hiljaisuus palkitaan hillityin aplodein. Muutama kaunis rivi kahden hiljaisuuden välissä, ei enempää, ei vähempää.

Ei ole epäilystäkään, etteikö tällaiselle musiikille löytyisi aina hetkensä. Kysymys kuuluukin, kuinka usein tämän levyn muistaa valita muiden kaltaistensa joukosta näiden hetkien täyttäjäksi. Vaikka ajatus kuulostaa ikävän raadolliselta, määrittyy Tapesinkin lopullinen kohtalo ennen kaikkea käyttöarvon mukaan.