Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein SaaristoSOIKKELIN KIRJA-ARVOSTELUJA
-- SINKUN KAVERIT LUOKKAKUVASSA Katja Kallio: Tyypit Otava 2004 Tunnemme yhä enemmän ihmisiä, mutta tiedämme heistä yhä vähemmän. Elämänalueiden eriytyminen on johtanut siihen, että joudumme tulkitsemaan puolituttuja makutottumusten avulla. Naapurin harjoittama tyyli ja maku ymmärretään hänen 'tyyppiinsä' kuuluviksi. Katja Kallion Tyypit sisältää runsaat kolmekymmentä hahmotelmaa henkilöiksi, jotka voi tunnistaa televisiosta tai jopa kotoa ruokapöydästä. Yhdistävää kirjan hahmoille on se, että heidän tunnistajansa ja havaitsijansa on naispuolinen sinkku. Näkökulma on veteraanisinkun. Kun on jo kaiken kokenut, avioliitonkin, voi luokitella niitä, jotka on tavannut sinkun kovalla elämäntaipaleella: "Aviomies on siitä paradoksaalinen ihminen, että häntä kiinnostaa onko hemmotellun citynaisen cd-soittimen patterit ladattu vai ei." Tyyppien elämäntapaa arvioidaan citysinkun makuasteikolla. Jotta tyypit kokisi hauskaksi tai edes kiinnostavaksi, täytyy tuntea sinkkukirjoille ja -elokuville ominainen huumori. Sinkkuhuumorissa ihminen tyypitellään sen perusteella miten vapaa hän on suhteessa perheisiin. Sinkku itse voi todistaa persoonaansa vain määrittelemällä muita. Kaupunkilaisessa mediassa sinkku on jonkinlainen kuluttavan ihmisen keskiarvo, avoin kaikille mahdollisuuksille. Sinkkua ympäröivä typologia on ihmis- ja tavarasuhteita sekoittavien kuluttajien luokkakuva. Periaatteessa Kallion kirja toimisi oman aikamme muistoalbumina siitä, millaisia ihmistyyppejä parveilee sinkun ympärillä ja millaisia pidetään julkisuudessa kiinnostavina. "On ihan merkillistä kuinka monilla on ollut italialainen poikaystävä", ihmettelee Kallio. Hänen huumorinsa on sukupuolisten kaavamaisuuksien esittelyssä reippaasti liioittelevaa. Sikäli kirjaa voisi pitää tarpeellisena vastareaktiona Naisen kanssa -sarjakuvalle. Toisaalta kokoelman henkilökuvat eivät ole niinkään tiivistettyjä ja oivallettuja kuin Petri Tammisen nyt jo klassikoksi nousseen Elämiä-teoksen (1994) mieshahmot. Tyyppejä selitetään liikaa ja heidän keskinäiset suhteensa yritetään verkottaa elokuvamaiseksi kokonaisuudeksi. Tyypit edustaa hyvää lehtimiesproosaa tai ehdotelmaa sinkkuleffan henkilögalleriaksi, jossa jokaisen statistin on kelvattava aikakauden lavasteisiin. Tyyppien joukkokuva muistuttaa yllättävän paljon tuoretta Rakkautta vain -elokuvaa (2003). Kokonaisuus on osiensa summa. Ohkaiselle kirjalle on kuitenkin annettu sama hinta kuin tuhdilla lukuromaanilla. Mikä on sen lisäarvo? Kallio on Kuutamolla-teoksen (2000) ja sen filmatisoinnin ansiosta vakavahkon sinkkuviihteen kärkinimi. Tyypit-kirjan käyttöarvo on vaihtoarvoa. Kirja antaa mahdollisuuden jakaa mielipiteitä siitä, kenet sinkun kavereista tunnistaa omasta lähipiiristä. Markku Soikkeli -- RAKKAUSTARINA KUIN MURHAMYSTEERI Mirja Kuivaniemi: Hinta Tammi 2004 Tasan kymmenen vuotta on mennyt Mirja Kuivaniemen edellisestä romaanista. Uusin kirja, järjestyksessä seitsemäs romaani, on jonkinmoinen suurteos hänen tuotannossaan. Tarina kattaa neljä vuosikymmentä yhden ydinperheen historiaa. Näkökulma yhdistää eteläpohjanmaalaisen maaseudun helsinkiläiseen ja ylipäänsä kaupunkilaiseen perhearkeen. Kuivaniemen ihmissuhderomaanit eivät ole tähän mennessä herättäneet laajempaa huomiota, ehkä siksi, että ne ovat tapahtumiltaan vähävireisiä ja tunnelmaltaan surumielisiä. Myös lakonisesti nimetty Hinta on surujen ja sairauksien tihentämä kuvaus, mutta dramatiikkaa siinä kyllä riittää. Päähenkilöiden, Martin ja Inkerin elämä on sellainen kamaluuksien keskipiste, ettei edes neljän vuosikymmenen tapahtumakaari tee siitä uskottavaa muutoin kuin sepitteenä. Kun Inkeri jättää sodat selvinneen aviosiippansa ja herttaisen tyttärensä helsinkiläisen opettajakeikarin vuoksi, arvaa lukija, että tältä taipaleelta hän palaa nöyrtyneenä. Yllätys kirjassa on taipaleen pituus ja polveilevuus. Sivuhenkilöitä sairastuu, tulee hulluksi ja lopulta kuoleekin sellaista tahtia, että tarina voisi olla yhtä hyvin murhamysteeri. Synkkyydessään suorastaan banaali ja ihmissuhteiltaan jäykähkö tarina välittää kaikuja vanhoista suomalaisista elokuvista, joissa luvaton rakkaus aiheuttaa kärsimysten ketjureaktion. Hullaantumisen hinta on neljän vuosikymmenen karkotus kotiseudulta. Näkökulmaltaan Hinta on perinteikästä, jopa vanhahtavaa nais- ja perhekirjallisuutta, jossa henkilöt ovat kiinnostuneempia toistensa tunteista kuin omistaan. Maaseudulle jäävää yksinäistä miestä kirjailija suosii ja ymmärtää pidemmälle kuin muita henkilöhahmojaan. Tästähän Kuivaniemeä kiiteltiin jo Pekka Niemisen kesä -romaanin (1985) yhteydessä. Totinen ihmiskuvaus ja onnettomuuksien ryväs tuovat kirjaan toisaalta huumoria, joka ei liene yksinomaan tahatonta, vaan osa pohjanmaalaista mielenlaatua. Kohtaus, jossa vanha isäntä joutuu lukemaan Lady Chatterleyn rakastajaa, viittaa modernin aikakauden lupauksiin sukupuolisesta vapaudesta ja selittää kunniallisen perheen hajoamista enemmän kuin juonenkäänteet. Kuivaniemen ansio on edelleen taitava ja runsas murredialogi. Pelkkänä paikalliskirjallisuutenakaan Hintaa ei voine silti suositella, niin vähän se kuvaa varsinaista maalaismaisemaa ja ihmisten työtä siinä. Markku Soikkeli -- KUN SAARA NAUROI E-PILLERILLE Helmi Kellokumpu: Riukuaitaa WSOY 2004 En tiedä millainen on tilanne muiden pohjoismaiden kirjallisuudessa, mutta suomalaista novellistiikkaa hallitsee selvästi yksi aihe ylitse muiden: henkilökuva. Parhaimmat novellistimme, kuten Maria Jotuni tai Pentti Haanpää, muistetaan juuri niistä tarinoista, joissa he ovat ikuistaneet ainutlaatuisia henkilökuvia. Helmi Kellokummun Riukuaitaa jatkaa kotimaisen novellin vahvaa perinnettä. Kirja sisältää 17 lyhkäistä novellia, joissa henkilökuva perustuu yhteen paljastavaan tapahtumaan. Sekä tarinat että henkilöhahmot ovat hersyvän omaperäisiä. Kellokummulla on jutusteleva tyyli, jossa kuulostaa olevan yhtä paljon opittua kuin opeteltua, tilanteesta lähtevää oivaltavaa sanankäyttöä mutta myös tekemällä tehtyä puheilmaisua. Murrebuumin vallitessa lukija on suopea molemmille. Parhaimmillaan Kellokumpu luo omintakeisen tiivistä proosakieltä: "Kukkana pääsi Milka elämään. Tädit hemmottelivat ja nuori eno kantoi olkapäillään. Milkan hampaiden puhkeamista seurattiin, pituutta mitattiin ovipieleen." Riukuaitaa-kirjan kertomukset tulevat talvisodasta nykypäivään. Henkilökuvissa toistuu menetyksen tunne ja elämää hallitseva väärinkäsitys. Murheellisimmat peräpohjolan tarinat käännetään kuitenkin toiveikkaiksi. Lehtolapsi onkin onnekas ja rakastettu, todetaan samannimisessä kertomuksessa. Poliittinen rajaloikkari ei tyydy yhteen käyntiin Neuvostoliiton puolella vaan palailee sieltä jatkuvasti. Novellien kertoja tulee ujostelematta esille mielipiteineen. Lehtolapsesta hän huomauttaa, että moisen sanan kauneuskin antaa ymmärtää, mitä sukua yllätysperillinen on lähellä luontoa syntyneille Jeesukselle ja Moosekselle. Uskonto edustaa kirjan novelleissa sitä minkä lävitse tulkitaan persoonan yleistettävyyttä. Kirjasta jää kokonaisuutena hämmentynyt olo. Vanhan proosan repertuaaria luontevasti käyttelevä ilmaisu on muikeaa luettavaa, mutta kertomusten pituus ja painopiste tuntuvat sattumanvaraisilta. Kertomuksia on editoitu niin vahvalla kädellä, että useimmiten on jäljelle jäänyt pelkkä kielellinen ydinaines. Ei novellilla mitään juonellista kärkeä tarvitse ollakaan, mutta kun kertomus kärjistetään vitsiin tai tokaisuun, se edellyttäisi ehkä pidempää ja intensiivisempää tunnelmanluomista kuin tällainen äärimmilleen tiivistetty proosa. Ihmisystävälliseen huumoriin piisaa erikoinen näkökulma, ja senhän Kellokumpu hallitsee. Juonta tai novellille ominaista yllätyksellisyyttä ei henkilökuvissa tarvita. Tapakulttuurin niukkuus antaa tilaa luoville väärintulkinnoille, mutta myös ihmisten itseironialle: voidaan halata, kun moinen tulee muotiin. Maaseudun tapakulttuuria katsellaan modernin maailman kynnykseltä: lapsentekijäksi pakotettu Saara nauraa kun kuulee e-pilleristä, nuorekkaat eläkeläiset haluavat osansa viihdekeskukseksi muuttuneesta kaupungista. Taakse jää riukuaita, jossa tekniikan sijaan ratkaisevaa oli kyky toimia yhdessä, oppia muiden mielipiteistä. Markku Soikkeli -- RUUMIIT KUULUVAT RAKKAUDELLE Pirjo Hassinen: Kuninkaanpuisto Otava 2004 Rakkaus on ihmisissä sitkeässä, koska rakkauden muistot tallentuvat ruumiiseen. Tällaisena sitä on toistamiseen tarkastellut kirjailija Pirjo Hassinen. Ruumiit kuuluvat rakkaudelle, mutta nainen ja mies ovat erilaisessa asemassa omistautuessaan kehojensa kutsumukselle. Hassinen on yhdistellyt kirjoissaan romanttista ja fyysistä rakkautta poikkeuksellisen railakkaasti. Hassisen kirjoja on pidetty omaperäisinä yhdistelminä viihderomanssia ja syvennettyä ihmiskuvausta. Uudessa Kuninkaanpuisto-romaanissa on kirjaimellisessa pääosassa halvaantunut mies, joka viettää sairaala-aikaansa katsellen puiston elämää tarkkailukamerasta. Ruumiinsa hallinnan menetettyään mies alkaa opiskelemaan ruumiiseen liittyvää kirjallisuutta, mutta keskittyy edelleenkin vain seksuaalisuuteen. Samalla hän pääsee alentamaan toista miestä, hoitajaansa, pakottamalla tämän lukemaan ääneen kyseisiä kirjoja. Halvaantunut mies paranee sisältä käsin huomatessaan voivansa auttaa yksinäistä hoitajatarta. Samalla Hassinen tekee selväksi, ettei miehen tyrannimainen perusluonne muutu miksikään. Ruumiillisen ylivertaisuutensa hän korvaa isällisellä dominanssilla. Kuninkaanpuistossa on myös toinen tarina. Yksinäinen opettajanainen, Verna, tarkastelee omaa elämäänsä suhteessa niihin, jotka ovat asuneet 1930-luvulla puiston liepeillä. Vernan yritys adoptoida itselleen särkynyt perhe on yritystä kompensoida epävarmuuden tunteita, jotka liittyvät kehoon. Yksin elävä nainen on samassa asemassa kuin halvaantunut mies: molempien ruumista määräävät ulkopuolisten mielipiteet. Vernassa on myös kirjailijan virkaa: hän haluaa antaa aidon äänen 30-luvulla eläneelle naiselle, mutta digitaalisena aikakautena hänen tarinansa upotetaan keskelle viihteeksi ja peliksi muutettua opetusromppua. Myrskyn iskettyä puistosta ei jää jäljelle muuta kuin digitaalinen valhe. Opettajattaren tarina kytkeytyy halvaantuneen miehen kertomukseen vasta aivan romaanin lopulla. Temaattisesti se limittyy miehen tarinaan sikäli, että Vernakin tapaa kuvitella sitä mitä kätkeytyy säädyllisen julkisivun taakse. Molempien tarinaa seurataan elokuusta toukokuuhun, lukuvuoden ja uuden oppimisen ajanjakso. Kuninkaanpuisto-romaanin ainoa heikkous on se, että sen kaksi tarinaa ovat sittenkin aika eriparisia. Ne ovat kuin kaksi erillistä koetta, joissa vain mitataan samaa ominaisuutta, ruumiin painoarvoa. Lukija toki saa kaksi kirjaa yhden hinnalla. Tragikoomiset miesruumiit Vaikka "postmodernia" ei juuri Hassisen yhteydessä ääneen lausutakaan, hänen kirjansa ovat mitä parhain todiste siitä, että kotimaisen kirjallisuuden elpyminen on selvästi yhteydessä kulttuurisen ilmapiirin vapautumiseen 1990-luvulla. Jonkinlaisena trendinä voisi nähdä prosaistien uuden kiinnostuksen ihmissuhteisiin. Eroottiset suhteet kuvataan siten kuin ihmiset tapaavat idealisoida itsensä ja toisensa kehon perusteella. Perhesuhteet taas tulkitaan pakopaikaksi yhteiskunnasta ja työpaikasta. Ihmissuhteiden uudelleentulkitsijana Pirjo Hassinen on ollut edelläkävijä ja jossain määrin tietoinenkin asemastaan. Uusimpia romaanejaan kirjailija tuntuu pippuroineen tilanteilla, joissa kehot näyttäytyvät groteskeina ja arvaamattomina. Esimerkiksi Kuninkaanpuiston penkkiurheilija toistaa rakastellessaan "urheilumaailman hurmiota", antaumusta ja taistelua, jossa voi unohtaa kaikki muut paitsi itsensä. Kokemus on yhteinen naiselle ja miehelle, mutta miehellä on näissä seksuaalisissa näytöslajeissa tragikoominen päärooli. Kirjallisuudentutkija Risto Niemi-Pynttäri on eräässä artikkelissaan kirjoittanut Hassisen romaanien uudistavasta mieskuvasta. Hassisen kirjoissa mieshahmot seksualisoidaan ja erotisoidaan uudelleen heistä itsestään riippumattomasta näkökulmasta. Hassisen Yön kentät -romaanissa (1992) erotisoitiin kuolevaa ja kuollutta miehen ruumista. Valtionpalkinnon saaneessa Mansikoita marraskuussa -romaanissa (2000) oli puolestaan näyttelijämies, joka ei itse ymmärrä fyysistä karismaansa, mutta josta vaimo muokkaa täydellisen. Myös Kuninkaanpuistossa on raadollinen lähtötilanne: entisestä machomiehestä on tullut impotentti kaulasta alaspäin. Vasta kun vaimo näykkii miehensä nänniä, tämä tuntee jotain väristyksiä kehossaan. Hassisen kirjoja lukiessa hämmennys ja surumielisyyskin ovat virkistäviä kokemuksia. Ja ylierotisoituneena aikakautena hänen romaaninsa tuntuvat poikkeuksellisen tervejärkisiltä. Markku Soikkeli -- TAIDEPUHETTA JA TAPAROMAANIN RAKASTAVAISIA Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia Otava 2004 Virpi Hämeen-Anttila on tunnetuimpia suomalaisia kääntäjiä ja tuttu mediasta myös eksoottisille kielille omistautuneen perheensä johdosta. Vuosi sitten hän sai julkisuutta yliopistomaailmaan sijoittuneella rakkausromaanillaan Suden vuosi. Kirjaa kiiteltiin ainutlaatuisena aluevaltauksena, jos kohta myös kritisoitiin viihderomanssina, joka oli vain koristeltu akateemisella dialogilla. Hämeen-Anttilan romaani oli välitön lukijamenestys. Kirjakauppiaiden liitolta saamansa apurahan turvin tutkijalla oli aikaa ja varaa kirjoittaa toinen kirjansa, nyt julkaistu Alastonkuvia-romaani. Alastonkuvia on vieläkin romanttisempi ja pitkitetympi teos kuin edellinen romaani. Rakkauden raamit ovat entisellään: taidehistorian opiskelija Anna rakastuu isänsä ikäiseen taiteilijasieluun, Aleksiin. Nero ja hänen pikku muusansa tunnistavat taidepuheen avulla hengenheimolaisuuden, joka saa sitten täyttymyksen avioliitossa ja raskaudessa. 1960-luvun vapautuminen sukupuolirooleista tai 2000-luvun vapautuminen perherooleista unohtuvat, kun sukupolvet kohtaavat taiteen äärellä ja voivat keskustella siitä oppineesti. Oikeastaan romaanin kaikki henkilöt voisivat todeta taiteilijan tavoin olevansa "yhden hengen seksuaalinen vähemmistö". Uudistumista etsivän taiteilijamiehen ja opiskelijatytön kasvutarinan lisäksi romaanissa on 1960-1970 -luvuille sijoittuva romanssi kahden taiteilijamiehen välillä. Tämä rakkaus on edennyt menestystarinan varjossa ja päättynyt vähemmän mainetta saaneen taiteilijan itsemurhaan. Taiteen aateloimat kuuluvat toisilleen Yli 500-sivuinen, nykypäivään sijoittuva taiteilijaromaani on harvinaisuus, joten Hämeen-Anttilaa sopisi jälleen kiitellä aluevaltauksesta. Toisaalta Alastonkuvien tarina etenee hyvin yllätyksettömästi. Kuvaus taiteilijan työstä on ulkokohtaisempi kuin edellisen kirjan kuvaus tutkijan työstä. Mielikuvitus ja näkemys taiteesta, sellaisina kuin Hämeen-Anttila niitä kuvaa, ovat vanhojen tekniikkojen fraseerausta. Tällainen taparomaani, "novel of manners", on henkilöilleen kohtelias ja harmiton, vailla sisäisiä ja ulkoisia konflikteja etenevä kuvaus taiteesta eräänä elämäntapana. Jopa Agatha Christien dekkarien on katsottu edustavan tällaista taparomaania ja konservatiivisinta naiskirjallisuutta. 1960-luvun turkulaisesta taiteilijaelämästä Hämeen-Anttila antaa yhtä sisäsiistin kuvan kuin 2000-luvun opiskelijaelämästä. Taiteilijanero Aleksi ja hänen ystävänsä muodostavat Metafyysikot-nimisen, epäpoliittisen ryhmittymän. Romaani ei joudu ottamaan kantaa aikakauden yhteiskunnalliseen kamppailuun eikä taiteilijoiden osuuteen siinä. Jos nerolla tai hänen ryhmällään on eläviä esikuvia, esimerkiksi ns. Maaliskuulaiset (1963-69), tarina tuskin saa siitäkään uutta syvyyttä. Pikemminkin taide näyttäisi olevan se viimeinen elämänalue, jossa ihmisten oletetaan toimivan riippumatta sukupolvensa liberalismista. Tai ehkä Anna Kortelainen on best-seller - tutkimuksillaan sysännyt liikkeelle romanttisen löytöretken, jossa taide edustaa kaikkea sisäistä kauneutta. Virpi Hämeen-Anttilan kaksi romaania eivät paljoakaan eroa kotimaisen naiskirjallisuuden ydinaineksesta, historiallisista viihderomansseista. Ritariromanssin ja akateemisen romanssin samankaltaisuuksia voi nähdä myös englantilaisissa campusromaaneissa, esimerkiksi David Lodgen teoksissa. Kuninkaan sijalla on nyt professori tai taiteilija, aatelisto koostuu akateemisista tai taiteilijamiehistä, joilla on aatelistoa muistuttava etikettinsä. Taiteilija on kuningas, Anna hänen neitonsa, joka on alati neitseellinen taiteen edessä. Taiteen aateloimat Anna ja Aleksi kuuluvat toisilleen yhtä kohtalokkaasti kuin rakastavaiset varhaisen romantiikan kirjallisuudessa. Modernia henkilöissä on se, että he kertovat olevansa tietoisia psykologisista lähtökohdistaan, esimerkiksi isä-korvikkeen etsinnästä. Sen sijaan he eivät kerro olevansa tietoisia taidepuheensa ulkokultaisuudesta. He voivat ajoittaa vapautumisensa mielisairaalasta Samuel Beckettin saaman Nobelin perusteella, mutta muuten he eivät ole kiinnostuneet edes avantgardesta. Henkilökuvien mosaiikki Viihderomanssin henkilögalleriaa täydentää vielä kolmaskin hahmo. Aatelisromanssiin kuuluvan, kuningasneroa palvelevan uskollisen upseerin sijalla on nöyrä taiteilijasielu, Hannu. Tämän tarinaa seurataan hänen itsensä kertomina muisteluina sekä myöhemmin hänen päiväkirjastaan. Romaanin rakenne pyrkii tukemaan sitä, miten henkilöt vähitellen paljastavat todellisen luonteensa. Kirjan ensimmäisessä, "sirpaleiksi" nimetyssä osassa kaikki kolme päähenkilöä elävät erillään. Toisessa, "kuviksi" nimetyssä osassa Annasta tulee Aleksin malli. Vasta kun Anna saa Aleksin lukemaan Hannun päiväkirjan, romanssit ja tunteet loksahtavat kohdalleen. Kirjan kolmannessa osassa sirpaleet yhdistyvät mosaiikiksi: pariskunta osoittaa kunniaa Hannulle, jonka rakkaus on kasvattanut Aleksista kunnon ihmisen. Miesten välistä rakkautta romaani kuvaa esteettisenä ja henkistyneenä, moneen kertaan etäännytettynä. Rakkaus saa täyttymyksensä vasta kun Aleksi voi ihailla Hannua kuolleena ja menneenä mahdollisuutena. Tähän kirjan voisikin lopettaa, mutta jonkinlaiseksi realismin takeeksi tarinaan on ympätty pieni mustasukkaisuusjuoni. Henkilöiden henkiselle kasvulle se ei tuo yhtään lisää uskottavuutta - ja tuskinpa Alastonkuvien lukija sellaista kaipaakaan. Markku Soikkeli -- MANNERHEIM JA MAAILMAN LAPSET Markus Nummi: Kiinalainen puutarha Otava 2004 Suomessa Gustav Mannerheimin nimi yhdistetään vaivattomasti lastensuojeluun, mutta marsalkan elämästä löytyy yhteys jopa Itä-Turkestanin orpoihin. Mannerheimin ja orpolasten hämmästyttäviä kohtalonyhteyksiä on tutkinut Markus Nummi historiallisessa romaanissaan Kiinalainen puutarha. Vuonna 1906 Mannerheim osallistui Kiinan läntisiin osiin tehtyyn tutkimusmatkaan. Mannerheimilla oli kaksoisrooli: toisaalta hän palveli tiedettä, toisaalta hän toimi vakoojana. Kiina valmisteli Itä-Turkestanissa (nyk. Sinkiang) armeijaa vallatakseen maita vanhan silkkitien ympäriltä. Markus Nummen romaani käyttää yhtenä kehyksenään Mannerheimin muisteluita. Tarinan toisena kehyksenä on kahden orvon uiguurin, Kamilin ja Noran pakomatka Turkestanista Intiaan. Kehyskertomukset sijoittuvat 1930- luvulle, tilanteeseen, jossa Neuvostoliitoksi kasvanut Venäjä kasvattaa uhkaansa sekä lännessä että etelässä. Romaanin keskipisteessä on Mannerheimin Kashgarissa ottama valokuva kiinalaisesta puutarhasta. Kuvaan ovat ryhmittyneet länsimaiset tutkimusmatkaajat ja ruotsalaiset lähetystyöntekijät. Asetelma on kolonialismille tyypillinen: keidaskaupungin asukkaat, uiguurit, on häivytetty kuvasta näkymättömiin. Jos suomalaiset ovat historian kuluessa joutuneet kärsimään geopoliittisesta erityisasemastaan, niin vieläkin kammottavampi on ollut uiguurien kohtalo. Uuden ajan koitteessa he joutuivat kestämään kirgiisien terrorin, dungaanien kostoretket, kiinalaishallinnon julmat lakipykälät, ja lopulta siirtomaavaltojen sekaantumisen Itä-Turkestanin valtataisteluun. Poliittisen kipupisteen historia on valitettavasti jatkunut 2000- luvulle saakka. Uiguurit ovat edelleen uutisissa Kiinan terrorisoimana vähemmistönä. Lapsuuden kadonnut paratiisi Markus Nummen palkitussa esikoisromaanissa Kadonnut Pariisi (1994) väitettiin Pariisin olleen ihmisten yhteistä kuvitelmaa. Uudessa kirjassa kadoksiin joutuu lapsuuden paratiisi. Ruotsalaisten lähetysasema on kuin hengen ja suvaitsevaisuuden keidas. Nummi kuvaakin enemmän ihmisiä kuin luontoa ja kaupunkia. Lähetyssaarnaajien eli Svenska Missionsförbundetin tekemä työ uiguurien parissa on kiehtonut Markus Nummea. Kymmenen vuotta kestänyt taustatutkimus liittyy Nummen omaankin historiaan: hänen isoisänsä toimi 1920-luvulla Kiinassa lähetyssaarnaajana. Romaanin tapahtumat, vallanpitäjien vaihtumista seuraavat hävityskaudet, ovat meitä yhtä lähellä kuin mitkä tahansa isovanhempiemme kokemukset. Kiinalaisen puutarhan voi katsoa edustavan näkökulmaltaan jälkikolonialistisia vastakirjoituksia, nykypäivän maailmankirjallisuutta. Eksoottisina esitetään nyt länsimaiset tulokkaat. Lähetysaseman tuoma uskonto ei ole pelkästään pelastus tai uhka paikallisten ihmisten alkuperäiselle maailmankuvalle, kuten kolonialismin vaikutuksia pelkistettiin vielä muutama vuosikymmen sitten. Kristinuskon opit antavat lapsille jotain mihin suhteuttaa islamin, uiguurien perinteisen uskonnon käsityksiä siitä, että kaikella mitä tapahtuu on lopulta tarkoituksensa. Mannerheimin valokuvaan kätkeytyneinä ovat lähetysaseman lapset, joille kuvasta tulee talismaani. Taikaesineen avulla he muistavat, että silmänräpäyksen ajan maailmassa voi nähdä muutakin kuin selviytymiskamppailun. Kuvaaja ei itsekään koskaan toivu vaikutelmasta, että valokuvan laidalla häivähtää enkeleitä. Romaani on jaettu useaan lukuun ja osastoon sen perusteella, miten lapset kasvavat ja miten seuraavan sukupolven orpoja kasvatetaan. Kamilin rakkaus antaa toivoa sekä miehelle itselleen että Noralle, jolle Kamil kertoo tositarinaa niin kuin se olisi yhdistelmä satua ja historiaa. Oman äänensä saa kirjan lopulla myös eräs uuden sukupolven uiguureista, rosvopäälliköksi ryhtynyt Hassan. Tämän näkökulmalla vahvistetaan, että kaikista kiusatuista orvoista ei tule yhtä suvaitsevaisia ihmisiä kuin Kamilista. "Lopulta me kyllästyttiin ja tapettiin se", on rosvopäällikön selitys tekemisilleen. Aivan vakuuttunut en ole näistä romaanin risteävistä äänistä, muisteluiden ja tarinoiden rytmittämisestä. Kirjan ekumeeninen lähtötilanne on hienosti käytetty, mutta laajasta henkilökaartista ei nouse vangitsevia persoonallisuuksia, joissa mielikuvitus juhlisi voittoa historiasta. Kuva kiinalaisesta puutarhasta jää lopultakin arvoitukseksi. Markku Soikkeli -- KUN ESI-ISÄ LASIA PUHALSI Antti Tuuri: Wallenberg Otava 2004 Wallenberg-romaani on neljäs osa Antti Tuurin Äitini suku - sarjaa. Kirja jatkaa kiinteästi herrnhutilaisen uskonlahkon tarinaa, jota Tuuri kuvasi sarjan edellisissä romaaneissa (2001-2003). Näkökulma on tullut sukupolven lähemmäksi nykypäivää ja tukevasti takaisin Pohjanmaan kamaralle. Romaanin minäkertoja, Kustaa Qvickström, kuvailee oppivuosiaan maallisen ja henkisen valon kisällinä vuosina 1780-1801. Sarjan edellisiin osiin Kustaan tarina liittyy mystikko Jakob Böhmen oppien kautta. Edellisten romaanien päähenkilö, Ulla Kirjamaa, laati Böhmen oppikirjasta suomenkielisiä kopioita. Niistä on tullut herrnhutilaisille yhteisöille oma raamattu. Tällä kertaa tarinan keskushahmona toimii Böhmen opeista kipinän saanut saarnaaja, lasimestari Wallenberg. Sukukronikan edellisten osien tavoin oppipoika- tai tytär raportoi suurmiehen opetukset oman ymmärryksensä lävitse. Kustaa Qvickström seuraa Wallenbergiä kisällinä, lankeaa välillä maallisiin houkutuksiin ja antaa lopultakin käytännöllisen muodon uuden seurakunnan opeille. Lasien vaihtaminen Pohjanmaan isoihin taloihin rinnastuu uuden uskonnon tuomiseen. Lasimestarin työtehtävät Etelä-Pohjanmaan taloissa antavat mahdollisuuden koota uutta seurakuntaa, "maan hiljaisia". Wallenbergin seurakunnassa ei ole pappeja eikä se maksa kymmenyksiä luterilaiselle kirkolle. Yhteistä uskoa "taivasmatkan juntuun" nostatetaan laulamalla ja marssimalla. Pian maalliset ja kirkolliset viranomaiset vainoavat seurakuntaa ja Wallenbergia uhkaa kuolemantuomio. Herrnhutilainen oppi on liian vapaamielistä ja demokraattista 1700-luvun yhteiskunnalle ja luterilaiselle kirkolle. Wallenbergin kollektiivissa sallitaan ryypynottaminen ja tupakanpoltto, tai mikä tahansa käytös, kunhan se ei tule tärkeämmäksi kuin henkinen tie. Siinäpä uskonto, joka vetoaa talonpoikaiseen järkeen. Lasinpuhaltajan taivaallinen morsian Ympäristössä herättää hämminkiä wallenbergiläisten päätös nostaa - aikakauden kirjallisen romantiikan tavoin - nainen korkealle jalustalle. Kun jokainen mies saa valita oman "taivaallinen morsiamensa", kisälli Kustaa valitsee ihanteekseen Wallenbergin vaimon. Salaisuutta rakkautensa todellisesta luonteesta minäkertoja vartioi romaanin alusta loppuun. Mutta ei ole ensimmäinen kerta, kun Tuuri palkitsee työnsankarinsa prinsessalla ja puolikkaalla karua valtakuntaa. Uskonnollisen kilvoittelun ohella Tuuri kuvaa tarkasti pohjanmaalaisten lasimestareiden ja lasinpuhaltajien työtä. Vielä 1790-luvulla Etelä-Pohjanmaan lähimmät lasitehtaat ovat Porissa ja Olhavassa, joten härmäläiset lasimestarit alkavat suunnitella oman tehtaan, "lasihytin" rakentamista. Työnkuvaus on etualalla henkilöihin nähden, yhteisö yksilöihin verrattuna. Luettavuudessaan Wallenberg on ehkä hieman tutumpaa Tuuria kuin sarjan edelliset kirjat, joskin salaviisaan huumorin sijalla on yhä harras surumielisyys. Sukunsa ja kotiseutunsa tarinaa Tuuri rakentaa kuin kirkkoa. Markku Soikkeli -- UNELMANA TYÖTTÖMYYS TAMPEREELLA Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy WSOY 2004 Absoluuttinen nollapiste -rockyhtyeen sanoittajana tunnettu Tommi Liimatta on julkaissut esikoisromaaninsa. Aksel Sunnarborgin hymy on eräänlainen antisukuromaani, jossa sunnarborgien viimeinen perillinen yrittää katkaista sukuperinnön, kieltäytyä miehen roolista ja etenkin lisääntymisestä. Absoluuttisen Nollapisteen levyillä Liimatta on virtuoosimainen sanoittaja. Hän on nostanut suomalaista rockia "oikean" lyriikan joukkoon samalla tavoin kuin Dave Lindholm ja Tuomari Nurmio parhaissa teksteissään. Romaanin mitassa Liimatan verbaalinen nokkeluus ei kanna kauaksi. Kirjasta käy ilmi, että kielitajun lisäksi Liimatalla on psykologista silmää sukupolvensa poikamiesluonteille, mutta sukupolven joukkokuva on hajallaan jo romaanin alussa, eivätkä tutkimusmatkat kuolleen isän muistoon tee kirjaa ainakaan tiiviimmäksi. Liimatta kuvailee tamperelaisen työttömän arkea sisältä käsin. Hänen minäkertojansa Aksel Sunnarborg on onnellisen hämmästynyt siitä, miten vähällä työtön selviää. Minimitoimeentulo tekee Akselista nälkätaiteilijan ja työttömän arkikin pukee häntä. Akselin sukupolvelle työttömyys näyttäytyy yhtenä valinnaisena miehen mallina. Peräpohjolan vaatimattomilla nuorukaisilla on siihen synnynnäistä lahjakkuutta: "Olen haaveillut työttömän elämästä jo etukäteen: päivärahalla saa levyn tai kirjan, harrastelen rauhallista legoilla rakentelua kierrätyskeskuksesta haetulla matolla, olutpullo on seinän vieressä ettei se kaadu, kuuntelen kaikki päivät levyjä ja kävelen liikunnaksi hautausmailla." Unelma miltei toteutuu. Aksel seuraa tuntemattomia ihmisiä, ajelee paikallisbussilla ja hakeutuu koulun ruokalaan siltä varalta, että voisi kaveerata jonkun teinin kanssa. Välillä tapahtumasarja tihenee kerronnan nykyhetkeksi ja välittää päiväkirjamaisen intiimiyden. Vuosista 1996-1998 päähenkilö selviytyy niin syrjään vetäytyneenä, ettei ajanjakson Tamperetta tai Suomea niistä välittömästi tunnistaisi. Vuosi 2001 on yhtä summittainen sukutarinan epilogiksi kuin vuosi 1761 sunnarborgien legendan juureksi. Pelokas boheemi etsii isäänsä Pohjimmiltaan Aksel Sunnarborgin tarina on tuhannesti kerrottu nuoren miehen odysseia kotiseudulta suurkaupunkiin: itsenäisyyden kokeilua ensimmäisessä asunnossa ja parisuhteessa, välillä boheemielämää, joka on pikemminkin pelokasta ja väsähtänyttä teini-iän jatketta kuin hakeutumista tamperelaiseen rockelämäntapaan. Ihmissuhteiden välittömyys ja vilpittömyys ovat tuttua opiskelijaromaaneista, vaikka tämän kirjan päähenkilö ei opiskelekaan muuta kuin elämää itseään. Opiskelijaromaanien tavoin kirjan osastot huipentuvat lukuvuoden katkaisevaan joululomaan kotiseudulla. Hiljaisina oppivuosinaan Aksel kokeilee kirjoittaa Sunnarborgien suvusta ja etenkin isänsä vaiheista oman version. Kun näistäkään ei tunnu irtoavan elämälle perustaa, hänen kiinnostuksensa alkaa irtaantua myös Suomesta ja Tampereesta. Ilmeisesti nykyproosan isä ei ole enää myyttinen auktoriteetti vaan poikain pyörittelemä idea, joka voidaan hylätä, kun siitä ei löydy enää mitään legendaksi kelpaavaa. Aksel Sunnarborgin hahmoa ohuena kirjallisena luomuksena ei yritetä kirjassa mitenkään paikkailla antamalla hänelle vahvoja intohimoja tai kuolemattomia repliikkejä. Hahmo on epävakaa yhdistelmä poikaiän harrasteita ja pakkomielteitä omasta erinomaisuudesta. Yhtään enempää Aksel ei itseltään odotakaan. Romaanin sulkevaa loppuhuipennusta haetaan pakomatkalta Eurooppaan, mutta tämänkin Liimatta sitten kertoo fobioiden romuttamana reissuna: "Asia on todellisuudessa kuten on Suomessa, koska en ymmärrä kieltä, eikä mikään kokemani ystävällisyys minua vakuuta." Romaani loppuu näkökulmalleen sopivaan tilanteeseen. Suomen markka on korvattu eurolla ja Prahassa tavattu ex- puoliso on enää muisto entisestä. Uuden elämän voi aloittaa vaikka absoluuttisesta nollapisteestä. Markku Soikkeli -- ANTTI ETSII ANTIMATERIAA Ilkka Remes: Hiroshiman portti WSOY 2004 Alettuaan kirjoittaa nuorisoromaaneja varsinaisten trillereiden ohella Ilkka Remes näyttää laventaneen repertuaariaan. Remeksen uusin romaani Hiroshiman portti tulee niin lähelle tieteisfantasiaa, että kirja voi hämmästyttää niitä lukijoita, jotka odottavat helposti lähestyttävää isänpäivälahjaa. Nuorisokirjoissa on luvallista, että teinietsivä osuu vahingossa keskelle kansainvälistä rikosjuonta. Hiroshiman portti ei ole lähtökohdaltaan kummoisempi, vaikka kirjan alussa ja takakannessa lupaillaan ajankohtaisia, tutusti globaaleja aiheita. Remeksen kirjassa kansainvälinen terrorismi ja Olkiluodon Ydinvoimalatyömaa ovat kuitenkin pelkkiä mediatäkyjä, kirjan ajankohtaisuutta tähdentäviä, mutta juonesta irrallisia koristeita. Remes kaivaa esille ikuisempia uhkakuvia kuin terrorismi tai Olkiluoto. Remes mystifioi atomienergiaa samalla vakavuudella kuin jännärit tekivät joskus 1950-luvulla. Atomienergia saa symboloida epävakaata tietämisen tilaa, episteemiä, johon ihmiskunta on astunut Hiroshiman "portista", atomipommin pudottamisesta. Kirjan sankari Anttikin on kriittinen atomienergiaa kohtaan, vaikka muuten hän on tavallisen kunnollinen perheenisä ja suojelupoliisin virkamies. Voi myös olla, että Remes on edelleen trendien tuntumassa. Kansainvälinen jännityskirjallisuus on edennyt kauaksi kylmän sodan uhkakuvista ja ekotrillereiden tappajavirukset on nekin käytetty moneen kertaan. Kuluvan vuoden suosituin jännitysromaani, Dan Brownin Da Vinci -koodi, on sekin lähempänä tieteisfantasiaa kuin vanhoja vakoojadekkareita. Jännärin mittakaavaan tarvitaan nyt vähintään planeetan pelastaminen. Anttikin saa etsiä ufoilta jäänyttä antimateriaa! Jännityskirjallisuus tuntuu ylipäänsä suppealta määritelmältä niille romaaneille, useimmiten pokkareille, joista puhutaan kulttuuritaustansa kätkevänä lentokenttäkirjallisuutena. Niiden joukossa Remeksen kirjat erottuvat kieleltään kömpelömpinä ja rakenteeltaan hajanaisempina. Viitteet suomalaisuuteen tekevät jännäreistä kuitenkin uudella tavalla eksoottisia ja se lienee tärkein syy Remeksen suosioon. Pahiksina naiset ja kiinalaiset Jännäreiden maailmassa kaikki on epäaitoa ja petollista, paitsi päähenkilön oikeudentunto. Remeksen kuvittelema Eurooppa on muuten tunnistettava, mutta Suomen presidentti ja pääministeri ovat molemmat naisia. Lisäksi presidentti on vuonna 1989 toiminut KGB:n kätyrinä; tätä kautta suojelupoliisi ja suomalaiset kytketään suurvaltojen tiedustelusotaan. Remeksen aiemmissa kirjoissa demonisoitiin venäläisiä, nyt Euroopan näyttämöllä pahiksia edustavat kiinalaiset - ja naiset. Miesten on pakko toimia naisten edestä ja yrittää vältellä poliittisia, käytännössä eroottisia ansoja. Kansainvälisten jännäreiden tapaan Hiroshiman portti hakee mallia toimintaelokuvista. Elokuvien tavoin Eurooppa on pelkistetty näyttämöiksi, joiden joukossa Suomi on yhtä eksoottinen lavaste kuin muut EU-valtiot. Lukijan ei tarvitse tietää maista ja kaupungeista enempää kuin viikonlopuksi pistäytyvän turistin. Varsin harkitusti Remes näkyy rakentavan nimimerkistään tuotemerkkiä, jolla voitaisiin myydä yhtä hyvin tietokonepelejä kuin romaaneja. Aikuisille tehdyt Remes-kirjat ja - nuorisoromaanit toimivat jo toistensa oheistuotteina. Antin poika Aaro seikkailee nuorisoromaaneissa Piraatit ja Musta kobra. Niiden juoniin viitataan Remeksen aikuiskirjoissa. Uusimmilla romaaneillaan Remes kokeilee myös sarjakirjojen tarjoamia mahdollisuuksia. Sarjakirjoissa tarinat rakentavat omaa vaihtoehtoista historiaansa, jossa mikä tahansa on mahdollista; jopa CIA selvittämässä muinaisten ufojen vierailua. Markku Soikkeli -- TALOYHTIÖN ENNAKOIVA ITSEPUOLUSTUS Reko Lundán: Rinnakkain WSOY 2004 Koivunotko on päällisin puolin suomalainen idylli, pieni rivitaloalue lähellä kaupunkia. Kun naapuriin suunnitellaan asunnottomien tukikotia, ryhdistäydytään Koivunotkossa torjumaan muukalaisia. Ollaan toki suvaitsevaisia suomalaisia, mutta ei sentään omalla takapihalla. Taloyhtiön nimissä yksittäiset ihmiset voivat paitsi kätkeä itsekkäät intressinsä myös yhteisen häpeänsä siitä, että omaa taloa ei ole osattu huoltaa asianmukaisesti; kellarissa muhii homekatastrofi. Oikeasti Koivunotko on olemassa vain Reko Lundánin Rinnakkain-romaanissa. Se on tyypillinen viidestä asunnosta muodostuva ylemmän keskiluokan rivitaloyhtiö, jossa demokratia muuttuu irvikuvakseen. Tyypillisyydessään Koivunotko on helposti tunnistettavissa niin Helsingistä, jonne se sijoittuu romaanissa, kuin muualtakin Suomesta. Lundánin romaani lähtee liikkeelle siitä, mihin Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie lopetti. Näkökulma on nyt "rivitaloheimon" sisäpuolella: kodin rajat ovat siellä viimeisiä selkeitä identiteetin rajoja. Tontin rajoista ollaan valmiita taistelemaan, vaikkei ehkä niin epätoivoisesti kuin Hotakaisen kirjan antisankari. Rivitaloyhtiö, rinnakkain elämiseen pakotettu yhteisö, taitaakin olla parempi vertaus nykyiselle Suomelle kuin edellisen sukupolven ylpeydenaihe, omakotirakentaminen. Taloyhtiö kuin USA Rinnakkain-romaanin päähenkilö on työvoimaohjaaja Jarmo, joka on tottunut hoitamaan niin työnsä kuin perheensä rutiinilla. Vaimon lähtiessä Brysseliin EU-virkaan Jarmo joutuu sekä kotimieheksi että taloyhtiön johtajaksi. Opportunistinen elämänasenne johtaa Jarmon kriisiin, jossa hänellä ei ole enää käsitystä, mitä hän todella haluaa. Lundánin satiiri kotikeskeisestä elämästä on analyyttisempi kuin Hotakaisen Juoksuhaudantie. Asetelma on kuitenkin samanlainen ja yhtä tragikoomisesti miehen egoa koetteleva. Kodin sisäiset ja ulkoiset paineet pakottavat Jarmon samanlaiseen kaksoiselämään kuin Hotakaisella "naisten vapautussodassa" eturintamaan unohdetun Matti Virtasen. Taloyhtiön puolesta Jarmo esittää "ennakoivaa itsepuolustusta" viereiselle tontille pyrkivää tukikotia vastaan. Yksityiselämässä hän on rakastunut tukikodin nuoreen työntekijään. Minäkertoja on sokea motiiveilleen, mutta Lundán tekee selväksi, että työnsä turhauttama mies etsii naisesta äidillistä hoivaa. Väliaikainen koti asunnottomien tukitalossa, ensin Jarmolle ja sitten koko perheelle, on jollain lempeällä tavalla johdonmukainen ratkaisu. Romaanissa rinnastetaan taloyhtiön hauras idylli hallitulta näyttävään mediamaisemaan. Taloyhtiö pyrkii torjumaan muukalaisia samanlaisella mediastrategialla kuin USA terroristeja ja selittämään tekemisiään "ennakoivalla itsepuolustuksella". Lundán suorastaan julistaa samankaltaisuutta. Kun julistus tehdään päähenkilön kautta, se antaa syvyyttä ja yleistettävyyttä päähenkilön sisäiselle hajoamiselle. Politiikkaa tehdään papereilla ja tonttien rajaviivoilla, mutta ihmisten sisältä paljastuu kaiken motivaation katoaminen ja perhetunteiden hiipuminen. Tontinrajojen vartiointi on suomalaiselle viimeinen keino varjella sisäisen maailman rajoja. Tämän näkeminen voi olla helpompaa virkamiehen kuin psykologin näkökulmasta. Kriittisen puheenvuoron Lundán antaa kaupungin kaavoittajalle: "Se on jotain hyvin syvää suomalaisuutta, ikiaikaiset käsitykset omasta tuvasta ja luvasta kohtaavat tiiviin kaupunkirakentamisen ennenkokemattomalla tavalla." Aina joku toipuu Työttömän työvoiman ohjailijana Jarmolla on syntipukin rooli. 37-vuotiaaksi asti hän on tyytynyt rooliinsa ja pyrkinyt pakenemaan tilanteita, joissa olisi otettava henkilökohtainen kanta yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin. Vasta kotia ja taloyhtiötä edustaessa kaksoisrooli käy mahdottomaksi. Jarmon psykoosia ja sairausjaksoa Lundán kuvaa uskottavasti, samoin paranemista. 'Aina joku eksyy ja toipuu' -optimismi taitaa olla se voitonpilkahdus, joka on tehnyt Lundánista arvostetun ajankohtaisena näytelmäkirjailijana. Myös romaaneissa Lundán käyttää paljon dialogia, joka välittää tuoreesti nykypäivän ja henkilöiden suhteet. Minäkertojan käyttäminen tuntuukin omituiselta ratkaisulta siihen nähden, että Lundánin ansio on sellainen kuin dramaturgilta sopii odottaa: tapahtumilla toteen näyttäminen. Esikoisromaaniinsa Ilman suuria suruja (2002) Lundán oli koonnut menestysnäytelmiensä henkilöt ja kohtaukset ilman sidostavaa kirjallista näkemystä. Rinnakkain-romaanissa näyttäytyy omaperäisempi kertoja ja sitova ajankohtainen idea. Paljon enempää ei kirjalta voi toivoa. Markku Soikkeli -- ÄIDIN LAHJAT YMMÄRTÄÄ VAIN LAHJOITTAJA Riina Katajavuori: Lahjat Tammi 2004 Anja Snellmanin romaaneista on tullut mittatikkuja suomalaisen naiskirjallisuuden radikalismille. Toki radikaalitkin kirjat pärjäävät omilla ansioillaan, mutta jotkut toimivat samoissa tyylillisissä rekistereissä kuin Snellmanin romaanit - ja vieläpä paremminkin. Riina Katajavuoren Lahjat on niitä teoksia, joille Anja Snellman on tavallaan pedannut tietä. Etenkin Snellmanin viimeisimmät kirjat ovat totuttaneet lukijakuntaa nauttimaan hallitusta tyylisekoituksesta, jossa ympäristön puhe- ja mediasitaatit antavat muodon päähenkilön sisimmille tunnoille. Maailma puhuu meidän kauttamme, ymmärtää Katajavuoren päähenkilö, Tuulia. Hän tietää olevansa ylitiedostava ja -huolestunut äiti, mutta ei suinkaan halua luopua tiedostuksen taakasta: "Tuulia oli opiskellut naisena oloa. Sitä sanottiin naistutkimukseksi, se oli kuohuttavaa aikaa. Hän eli adrenaliinipistoksissa, hän läähätti helpotuksesta kirjojen äärellä. Häntä oli varoitettu, hän ei voisi joutua [äitiroolin] satimeen." Lahjat on ennen kaikkea vahva, ironinenkin sukupolvikirja. Naistutkimuksesta on tullut perusta itsekritiikille, joka alkaa näkyä yhä enemmän kolme- ja nelikymppisten akateemisten äitien teksteissä. Hoitopöytäkirjallisuus En tiedä mahtavatko kehityspsykologit allekirjoittaa teorian, mutta suullisen perinteen mukaan jokaista synnytystä seuraa lempeä muistinmenetys. Ilman muistinmenetystä seuraava raskaus ja synnytyksen odotus olisivat, kuulemma, traumaattisempia. Muistin ja unohduksen, suullisen perinteen ja psykologian epäsuhta ovat niitä teemoja, joita Katajavuori romaanissaan puntaroi. Kirja on jaettu 83 lukuun, joista kuhunkin on varattu oma aiheensa perinteen ja teorian testaamiseen. Kasvatustieteilijöiden huoli isämallien puutteesta osoitetaan järjettömäksi siihen nähden, että naisia kuormitetaan äitimallien lukuisuudella. Kun lukee Katajavuoren kirjaa muiden perhekuvausten jälkeen - ja tänä syksynä niitä näkyy riittävän! - tuntuu kuin astuisi lopultakin nykyhetkeen. Päähenkilön kautta pohdiskellaan laajasti perinteisten naisroolien ja itsenäisen elämän epäsuhtaa. Äidille sopivasta käytöksestä riittää mielipiteitä joka ikisessä elämäntilanteessa. Lukujen lopetukset osoittavat Katajavuoren kouliintuneen lyriikassaan humoristiksi. Aiheen puntarointi kärjistetään jakson lopussa kasvatusteoriat murskaavalla arkisella toteamuksella. Esimerkiksi jaksossa 40 kuvaillaan Tuuliaa hyvin koulituksi äidiksi. Tuulia tietää tarkalleen, miten tyttärestä kasvatetaan omanarvontuntoinen - mutta kun tytär todella syntyy, Tuulia heittää kaiken opitun jälkipolven huoleksi. Yöpöytäkirjallisuuden sijaan voisi puhua hoitopöytäkirjallisuudesta. Lahjat tuo keskustelun äitiyden kielellisistä ja kulttuurisista rajoista niin lähelle yksityistä elämää kuin kaunokirjallisuuden keinoin on mahdollista. Äidin rajat ovat kielen rajat Toisen lapsen kasvattaminen antaa Tuulialle mahdollisuuden vertailla lapsia ja niille suotua huomiota. Millaista on se kokemus, jota ensimmäisen kasvatuksesta on kertynyt, etenkin kun ensimmäinen lapsi oli poika ja toinen on tytär? Työ opettaa tekijäänsä ja lapsi vanhempiaan. Äidin itseymmärrys muuttuu paitsi ympäristön ristiriitaisten kasvatusideoiden vuoksi myös lapsen kielellisen maailman imussa: "Kieli on kuin musiikki: kun maiseman lavasti uuteen kieleen, kaikki muuttui." Teoksen nimi juontuu naistutkimuksesta lainatusta ideasta: kun nainen tai mies tekee enemmän kuin hänen roolinsa perheessä edellyttäisi, hän kokee antavansa lahjan. Äidin väsymys, jonka myyttisyyttä Eeva Jokinen on perusteellisesti käsitellyt samannimisessä tutkimuksessaan, johtuu siitä, ettei hänen antamiinsa lahjoihin suhtauduta arvokkaina. Yksilö katoaa äitiyteen, väsyy ja turhautuu. Siksi Lahjat on niin verraton kirja keskustelunavauksena, oikeastaan 83 teesinä lahjoista, jotka ovat olemassa vain äideille itselleen. Romaanina Lahjat pysyy kasassa samanlaisen rytmityksen ansiosta kuin millä runokokoelmat toimivat. Kirjan kukin jakso alkaa omalla tavallaan, sitaatilla, väitteellä tai proosallisella tilanteella, ja etenee tapahtuman tai väitteen toiselle puolelle. Rakenteessa voi kuvitella näkevänsä kirjoittavan kasvattajan elämänrytmin; ainakin kirjan lukemisessa rytmitys palvelee kiireistä kasvattajaa. Markku Soikkeli -- KUOLEMA ON BRANDI JA TAIDE ENÄÄ TEKOJA Leena Krohn: Unelmakuolema Teos 2004 Tänä syksynä romaanit kertovat paljon perheistä ja etenkin keski- ikäisten ihmissuhdeongelmista. Ainoa kirjailija, joka kirjoittaa ihmisistä yleisesti on Leena Krohn. Hänelle ns. suuret kysymykset ovat haaste ja lähtökohta tarinalle. Ihmisen ja koneen, hengen ja ruumiin oudot kytkennät ovat Krohnin kuvaamille ammattiauttajille käytännöllisiä kysymyksiä. Koska paradoksaalisiin kytkentöihin ei löydy tietoa, joka auttaisi erottamaan ihmisen koneesta ja hengen ruumiista, täytyy paradokseja kerätä ja vertailla toisiinsa. Vaikka Krohn siirtyi vuosi sitten Teos-kustantamon leipiin, hän jatkaa entisten aiheidensa parissa. Tänä syksynä ilmestynyt Unelmakuolema-romaani on kiertokäynti Krohnin aiempiin kirjoihin. Henkilöt ovat tuttuja edellisistä romaaneista: tohtori Keinolempi, Håkan ja Umbra. He tutkivat samoja ihmiskuvan paradokseja kuin aiemmin. Mutta kenties jotain uutta on tullut Krohnin henkilögalleriaan. Aiemminhan hän on kuvannut lähinnä lapsineroja ja lapsenuskoonsa tarrautuneita aikuisia. Nyt Krohnilla on myös nuoria aikuisia, väliinputoajia, jotka kokevat tiedon ja materian tavoittelun yhtä mielettöminä. Nuorisomuotiin kuuluva hysteerinen samastuminen joukkoliikkeisiin rinnastetaan käsitetaiteen ylilyönteihin. Sekä nuorisomuodissa että käsitetaiteessa banaali edustaa viimeistä "rehellisyyttä" muuten keinotekoiseksi muuttuneessa maailmassa. Unelmakuoleman novellimaisia kappaleita yhdistää tapahtumapaikka, eutanasiakeskus, sekä keskuksen nukutuslääkäri Lucia. Omaehtoisen ja avustetun designkuoleman valinta Unelmakuolemassa on viimeinen mahdollisuus poistua arvokkaasti maailmasta, joka on menettänyt sekä arvonsa että järkensä. Kaikki Krohnin kuvaamat ihmiset tavoittelevat täydellisyyttä, mutta huomaavat sen ajan ja kuoleman ylivoimaisuuteen nähden turhaksi. Ihmisillä olisi elämälleen enemmän kysymyksiä kuin he uskaltavat ääneen lausua. Kuinka paljon ruumiinsa tarpeista voi vapautua, ilman että kadottaa yleiset ja yksityiset kokemukset elämästä? Jos ruumis on ihmisen koti, miksi siinä on niin vaikea viihtyä? Lopun ajan ilmiöitä esitellään luku kerrallaan. Ilmiöt kuvataan Krohnin tapaan analyyttisesti, mutta erityistä rakkautta Krohn tuntee uudissanoihin ja niiden keinotekoisuuteen. Synergiapäällikkö tai nukutuslääkäri ovat molemmat ammatteja, joissa käsitellään muita ihmisiä kuin materiaa. Unelmakuoleman ero Krohnin aiempiin teoksiin on siinä, että tällä kertaa hän käyttää selvempiä analogioita nykypäivään eikä vaivaudu pahemmin peittelemään kritiikkinsä kohteita. Kissantappovideonsa puolesta argumentoinut Teemu Mäki on kirjassa taiteilija Käki, joka järjestää toinen toistaan mielipuolisempia performansseja. "Kun tekoja kutsuttiin teoksiksi, kun niille annettiin nimi, ne lakkasivat olemasta tekoja", toteaa kirjan kertoja. "Sellainen ällistyttävä sekaannus oli yleistynyt etenkin kulttuuripiireissä, niiden henkilöiden joukossa, jotka pitivät itseään taideinstituution kantavina voimina." Vaikka olen tasan samaa mieltä käsitetaiteen idioottimaisuudesta ja teknologiauskovaisten mielivallasta kuin Leena Krohn, toivoisin kaunokirjallisuudelta kuitenkin sofistikoidumpaa lähestymistapaa kuin liioittelu ja osoittelu. Kirkkaan ajattelunsa Krohn voisi muotoilla esseiksi ilman kaunokirjallisia koristeita ja henkilöiviä syytöksiä. Ettei vain Unelmakuolemakin olisi teoksen sijaan teko muiden joukossa, Krohnin performanssi hänen tehdessään rohkean loikan kustantajalta toiselle? Markku Soikkeli -- VILLIN POHJOLAN VAATIMATTOMAT SANKARIT Jari Järvelän eräseikkailu sijoittuu vuoden 1929 Petsamoon Jari Järvelä: Pieni taivas WSOY 2004 Yrjö Pihlavan tie on kulkenut virkamiehestä uittopomoksi ja takaisin. Varmuus omasta ylivertaisuudesta tekee Yrjö Pihlavasta aikakautensa teflon-luonteisen sankarin, joka ei opi mitään kokemastaan, mutta on toisaalta valmis yhtä mielettömiin seikkailuihin kuin aiemmin. Yrjö Pihlava on sellainen fiktiohahmo, jota ei kerta kaikkiaan voi jättää yhden kirjan varaan. Eikä hän ole jättänyt rauhaan luojaansa, kirjailija Jari Järvelää. Yhden romaanin sijaan luvassa on nyt ilmeisesti kokonainen trilogia. Romaanissa Veden paino (2001) Jari Järvelä kuvaili Yrjön seikkailuja Aunuksen sota-alueella. Omien ja vihollisten luoteja väistellen Yrjö onnistui tuomaan uittoporukkansa kanssa lastin puita alas Miinalanjokea. Romaani Pieni taivas on itsenäinen jatko-osa Veden painolle. Juonta voi seurata aivan hyvin tietämättä mitään edellisestä kirjasta, mutta päähenkilöt Yrjö ja Sohvi käyvät paljon paremmin ymmärrettäviksi, jos on seurannut heidän toimintaansa osana uittoporukkaa villin Karjalan kunnailla. Ja tällä kertaa ollaan sitten villissä pohjolassa. Vuosi on 1929, Petsamon nikkelikaivos on vasta tutkimusten asteella, mutta pohjoisessa liikkuu jo kaikensorttista ongenonkijaa etsimässä malmeja ja jokisimpukoiden helmiä. Lisäksi Petsamo on kiehtova kasveiltaan ja maantieteeltään, paikka jossa maa ja meri, etelän kuljeksijat ja pohjoisen koltat kohtaavat. Romaanin rakenteesta näkyy, että ensiksi Järvelällä on ollut paikka ja sitten siihen sopivat arinat. Kirjan alkuosa on suorastaan pitkäveteinen verrattuna edellisen romaanin rivakkaan aloitukseen, jossa muutamassa sivussa viskattiin kirjanoppinut virkamies keskelle sota-aluetta ja raavasten äijien tukkitöitä. Miesten eksoottinen pohjola Edellisen romaanin alussa Yrjö oli koulinut itsensä suunnittelijaksi. Nyt hänet on koulutettu Metsähallituksessa tutkijaksi ja agentiksi. Tutkijan kykyjään hän suuntaa siihen, millä menestyä osakemarkkinoilla: "Täällä kotomaassa on sen sijaan sijoittajalle arvokkainta kaikki sellainen, joka surisee, jyskyttää tai päästää sankasti savua. Myös isot räjähdykset kelpaavat." Kuvaus Yrjön elämästä Helsingissä antaa koomisen vastavärin sille, millaisiin oloihin hän joutuu myöhemmin Petsamossa. Tällaisiin eräseikkailuihin on kuulunut etelän ja pohjoisen vastakohtaisuus: etelässä naisten hallitsema perhepiiri, pohjoisessa miehinen vapauden valtakunta. Vasta sivulla 173 tarina ponnahtaa liikkeelle, kun Yrjö Pihlava nousee lentokoneeseen ja aloittaa salaisen tutkimusmatkansa. Hänen on tarkoitus löytää Petsamon seudulta harvinaista asbestia ja kullanarvoisen mineraalin avulla pelastaa tärveltynyt maineensa sekä perheensä omaisuus. Romaanin toinen, kertomusta rikastava näkökulma on Sohvi Uutelalla. Hänkin tekee matkaa Petsamoon, mutta ei enää uittoporukan likkajätkänä, vaan tarkkasilmäisenä liikenaisena. Pohjoisen ilmaa maistellessaan hän alkaa suunnitella sanatorion perustamista keuhkotautisille. Järvelä kuvaa perinpohjaisesti niin Yrjön lentomatkan kuin Sohvin autokyydin pohjoiseen. Suomi elää orastavan turismin ja popularisoituvan kaukokaipuun aikakautta, eksoottinen pohjoinen kiinnostaa yhtä paljon kuin Tulenkantajien Eurooppa. Yrjö ja Sohvi ovat vaeltaviksi minäkertojiksi sopivia luonteita, etenkin kun he ottavat tehtävänsä vakavasti. Yrjö jäljittelee puheessaan kirjaviisautta ja pyrkii antamaan yleispätevän selityksen näkemälleen; Sohvi on luonteeltaan käytännöllisempi, mutta tarttuu hänkin muiden tekemiin virheisiin. Absurdi huumori syntyy siitä, että toimelias päähenkilö ymmärtää paremmin veden ja kivien kuin ihmisten luonnetta. Ja romanssihan siitä koituu, kun toimeliaat ihmiset törmäävät erämaassa. Yrjön ja Sohvin rakkaus on ääneen lausumatonta, yhteisten tekemisten kautta syntyvää luottamusta, jota kertojien ei tarvitse itse kommentoida. Mitä karummissa maisemissa liikutaan, sitä jalommiksi muuttuvat ihmiset ja heidän tunteensa Järvelän kirjoissa. Asbestin- ja timantinetsintä osoittautuu toissijaiseksi, kun on pelastettava ihmisiä erämaasta. Lopulta päästään jopa tukinuittoonkin ja Yrjö ja Sohvi saavat huomata muuttuneensa legendojen materiaaliksi. Näissä erämaahan sijoittuvissa osuuksissa Järvelän kolkko huumori toimii parhaiten. Miten etelän virkamies, jolta puuttuu suhteellisuudentaju omista kyvyistään, pärjää omavaltaisten kulkumiesten ja koirina kohdeltujen kolttien välissä, siinä olisi jo riittämiin ainesta yhdeksi kirjaksi. Seikkailut loppuvat lama-aikaan Järvelä kuitenkin tuo sankarinsa vielä takaisin etelään ja 1920-luvun talousoptimistiseen ilmapiriin. Muutenkin Pieni taivas on juoneltaan epätasainen ja materiaaliltaan hajanainen vaellustarinaksi. Tämä näkyy myös kirjan sivuhenkilöissä. Avustavan kaverin roolia täyttävä Kikero ja salaperäinen lentäjä Parta ovat hahmoja, joilla on kyllä paikkansa juonessa, mutta jotenkin he jäävät etäälle minäkertojien, ja siten myös lukijan, tunteista. Pieni taivas on kiitettävän toiminnallinen lukuromaani, mutta lavennus kahteen näkökulmaan ei näytä sitoneen yhteen kaikkea historiallista materiaalia, jonka Järvelä on halunnut tarinaansa käyttää. Jatkoa Yrjön ja Sohvin tarinalle jää joka tapauksessa odottamaan kiinnostuneena. Markku Soikkeli -- KAMALAT TYTÖT UIMA-ALTAALLA Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö Suom. Liisa Ryömä Teos 2004 Amerikkalainen tyttö on monitasoinen tarina tyttöydestä. Tarjolla on rakkautta saturomanssin ilmapiirissä, murhamysteeriä dekkarin tapaan, sekä suomenruotsalainen äveriäs perhedraama. Romaanitaiteen repertuaarista on käytetty kaikki mahdollinen - samoin kertojaäänen epäluotettavuudesta. Harvoin kirja tulee näin lähelle lukijaansa, juttelee ja kommentoi kertomustaan kuin hyvälle ystävälle. Kirjan ainutlaatuinen tunnelma perustuu lystikkäälle, paikoin raivostuttavan itsetietoiselle kielelle, joka kävi tutuksi jo Monika Fagerholmin edellisessä romaanissa Diiva (1998). Ennen kaikkea Amerikkalainen tyttö on kuvaus siitä, kuinka tyttökulttuuri sopeutui Suomeen 1960-1990 -luvuilla. Fagerholmin romaani on kuin sarja päällekkäisiä leikkejä, joiden roolihahmot on leikattu häijyinä karikatyyreinä suomenruotsalaisesta sosieteetista. Satuja ja murhia Amerikkalainen tyttö ei ole sen vaikeampi kuin Monika Fagerholmin kaksi edellistä romaania, mutta vaativampi. Metafiktion riemu, ilo siitä, että kuvatulla maailma on aivan oma kielensä, loistaa Fagerholmin tyylissä. Se myös vaatii lukijalta enemmän kärsivällisyyttä kuin perinteinen proosa. Ja kyllä se palkitseekin. Amerikkalainen tyttö on viime syksyn kirjojen keskellä kuin oma maailmansa. Romaani alkaa amerikkalaisen Eddie-tytön ja kahden suomalaisen teinin romanssista vuoden 1969 Porkkalanniemellä. Niemestä puhutaan pelkkänä Seutuna. Seudun tapahtumat ovat täysin irrallaan Suomen historian tähtihetkistä. Kaikki se mitä Seudulla tapahtuu, heijastelee nuorisokulttuurin läpitunkevuutta. Nuorisokulttuuri esitetään myyttien maailmana, jossa muodikas sanonta tai tyyli leviävät ilman välittäjäporrasta, yhtä hyvin Yhdysvalloista Porkkalanniemelle kuin toiseen suuntaan. Seudun paikallishistoriasta on jäljellä Eddien hukkumista koskeva murhamysteeri. Tarinan nuorille naisille, Sandralle ja Dorikselle, Eddie on yhtä todellinen esikuva kuin nuorisokulttuurin tarjoamat sukupuolifantasiat. Tyttöydellä tuntuisi olevan aivan oma kuvastonsa, joka taltioi ja parodioi ajankohtaisia naismyyttejä. Eddien surma ei ole aivan irrallaan Kyllikki Saaren tai Bodom-järven murhamysteeristä. Murhamysteeri keskittyy vauraan talon kellarissa sijaitsevaan uima-altaaseen. Allas, talo ja omat huoneet ovat kuin muotteja, joissa ihminen muuttuu tilan haltijan oloiseksi, "ei paremmaksi eikä huonommaksi, vaan toiseksi." Leikkinä alkanut mysteeri muuttuu rituaaliksi, jonka nimi on sama kuin romaanin. Sikäli kirjan kertoja on osa leikkiä. Hän kommentoi kertomaansa ja käyttelee henkilöidensä puhekieltä korostaen kursiivilla ne sanat, jotka parhaiten edustavat puhujaansa. Elämä kuin "lääppimislaulu" Ensimmäiset puolensataa sivua lukija saa sopeutua Eddien tapaukseen. Sitten aletaankin kertoa aivan uutta tarinaa. Kyseessä on romaanin satumaisin osuus, jossa kuningatar on muotimamma Lorelei Lindberg, kuninkaana rikas aviomies "Oolantilainen" ja prinsessana tytär Sandra. Kertoja sekoittaa traagisia tapahtumia Sandran ja Doriksen keksimiin fantasioihin. Välikertomuksissa hypätään sivuhenkilöihin, joiden elämä välittyy Sandran ja Doriksen keskiöön yhtä todellisena kuin urbaanit legendat. Yhteiskuntaluokat ovat nekin sadun kuvastoa: niemen ulkopuolella hallitsee rahvaan "suokuningatar", mutta niemen keskipisteessä on muumilaaksomainen "serkkutalo". Kun tarina alkaa näyttää liian villiltä, kirjan kertojaääni keskeyttää juonen. Hän toteaa, että todellinen elämä ei noudata dramaturgian sääntöjä: erilliset juonenlangat ovat ja pysyvät irrallaan toisistaan. Sandran ja Doriksen tapauksessa ainoa ohjesääntö löytyisi kasetilta nimeltä "Tuhat ikivihreää lääppimislaulua lemmensairaille". Fagerholmin kuvaamat 1960-luvun kasvatit ovat persoonaltaan joustavia. Heistä voi muovautua millaisia supertyttöjä tahansa, aivan kuten Diiva-romaanin päähenkilöstä. Kun aikuisetkin kuluttavat fantasioita nuoruudesta, kellään ei ole kosketusta historiaan. Vasta romaanin lopulla lukijalla on jonkinlainen varmuus Sandran ja Doriksen tavasta pelata tarinoillaan. Ja vasta silloin lukijalle kerrotaan mikä Doriksen salaisuus oikein olikaan. Vielä kirjan jälkisanoissa lukijalta viedään perusteet päätellä, millaista tarinaa hän on lukemassa. Kirjailija esittää kiitoksensa ja tunnustaa teoksen fiktiivisyyden, mutta ilmoittaa samalla romaaninsa olevan ensimmäinen osa kokonaisuudesta nimeltä "Säihkenäyttämön loppu". Leikki tulee jatkumaan. Markku Soikkeli --