SOIKKELIN KIRJA-ARVOSTELUJA

Vuoden 2004 kaunokirjallisuutta


2007 ilmestyneitä kirjoja
2006 ilmestyneitä kirjoja
2005 ilmestyneitä kirjoja
2003 ilmestyneitä kirjoja
2002 ilmestyneitä kirjoja
2001 ilmestyneitä kirjoja
2000 ilmestyneitä kirjoja
1999 ilmestyneitä kirjoja
1998 ilmestyneitä kirjoja
1996-1997 ilmestyneitä kirjoja
Tietokirjallisuus

(julkaistu Satakunnan Kansassa ja Kiiltomadossa)

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö
Pirjo Hassinen: Kuninkanpuisto
Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia
Jari Järvelä: Pieni taivas
Katja Kallio: Tyypit
Riina Katajavuori: Lahjat
Helmi Kellokumpu: Riukuaitaa
Leena Krohn: Unelmakuolema
Mirja Kuivaniemi: Hinta
Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy
Reko Lundán: Rinnakkain
J. Pekka Mäkelä: 391
Markus Nummi: Kiinalainen puutarha
Ilkka Remes: Hiroshiman portti
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa
Sjón: Sinun silmäsi näkivät minut
Antti Tuuri: Wallenberg

 

Olen ryhmitellyt erikseen tietokirja-arvosteluni.




--


SINKUN KAVERIT LUOKKAKUVASSA

Katja Kallio: Tyypit
Otava 2004


Tunnemme yhä enemmän ihmisiä, mutta tiedämme heistä yhä 
vähemmän. Elämänalueiden eriytyminen on johtanut siihen, että 
joudumme tulkitsemaan puolituttuja makutottumusten avulla. 
Naapurin harjoittama tyyli ja maku ymmärretään hänen 'tyyppiinsä' 
kuuluviksi.

Katja Kallion Tyypit sisältää runsaat kolmekymmentä 
hahmotelmaa henkilöiksi, jotka voi tunnistaa televisiosta tai 
jopa kotoa ruokapöydästä. Yhdistävää kirjan hahmoille on se, 
että heidän tunnistajansa ja havaitsijansa on naispuolinen 
sinkku. 

Näkökulma on veteraanisinkun. Kun on jo kaiken kokenut, 
avioliitonkin, voi luokitella niitä, jotka on tavannut sinkun 
kovalla elämäntaipaleella:

"Aviomies on siitä paradoksaalinen ihminen, että häntä 
kiinnostaa onko hemmotellun citynaisen cd-soittimen patterit 
ladattu vai ei."

Tyyppien elämäntapaa arvioidaan citysinkun makuasteikolla. 
Jotta tyypit kokisi hauskaksi tai edes kiinnostavaksi, täytyy 
tuntea sinkkukirjoille ja -elokuville ominainen huumori.

Sinkkuhuumorissa ihminen tyypitellään sen perusteella miten 
vapaa hän on suhteessa perheisiin. Sinkku itse voi todistaa 
persoonaansa vain määrittelemällä muita.

Kaupunkilaisessa mediassa sinkku on jonkinlainen kuluttavan 
ihmisen keskiarvo, avoin kaikille mahdollisuuksille. Sinkkua 
ympäröivä typologia on ihmis- ja tavarasuhteita sekoittavien 
kuluttajien luokkakuva.

Periaatteessa Kallion kirja toimisi oman aikamme 
muistoalbumina siitä, millaisia ihmistyyppejä parveilee sinkun 
ympärillä ja millaisia pidetään julkisuudessa kiinnostavina.

"On ihan merkillistä kuinka monilla on ollut italialainen 
poikaystävä", ihmettelee Kallio. Hänen huumorinsa on 
sukupuolisten kaavamaisuuksien esittelyssä reippaasti 
liioittelevaa. Sikäli kirjaa voisi pitää tarpeellisena vastareaktiona 
Naisen kanssa -sarjakuvalle. 

Toisaalta kokoelman henkilökuvat eivät ole niinkään 
tiivistettyjä ja oivallettuja kuin Petri Tammisen nyt jo 
klassikoksi nousseen Elämiä-teoksen (1994) mieshahmot. 
Tyyppejä selitetään liikaa ja heidän keskinäiset suhteensa 
yritetään verkottaa elokuvamaiseksi kokonaisuudeksi. 

Tyypit edustaa hyvää lehtimiesproosaa tai ehdotelmaa 
sinkkuleffan henkilögalleriaksi, jossa jokaisen statistin on 
kelvattava aikakauden lavasteisiin. Tyyppien joukkokuva 
muistuttaa yllättävän paljon tuoretta Rakkautta vain -elokuvaa 
(2003). Kokonaisuus on osiensa summa.

Ohkaiselle kirjalle on kuitenkin annettu sama hinta kuin tuhdilla 
lukuromaanilla. Mikä on sen lisäarvo? 

Kallio on Kuutamolla-teoksen (2000) ja sen filmatisoinnin 
ansiosta vakavahkon sinkkuviihteen kärkinimi. Tyypit-kirjan 
käyttöarvo on vaihtoarvoa. Kirja antaa mahdollisuuden jakaa 
mielipiteitä siitä, kenet sinkun kavereista tunnistaa omasta 
lähipiiristä.

Markku Soikkeli

--

RAKKAUSTARINA KUIN MURHAMYSTEERI 
Mirja Kuivaniemi: Hinta
Tammi 2004


Tasan kymmenen vuotta on mennyt Mirja Kuivaniemen 
edellisestä romaanista. Uusin kirja, järjestyksessä seitsemäs 
romaani, on jonkinmoinen suurteos hänen tuotannossaan. Tarina 
kattaa neljä vuosikymmentä yhden ydinperheen historiaa. 
Näkökulma yhdistää eteläpohjanmaalaisen maaseudun 
helsinkiläiseen ja ylipäänsä kaupunkilaiseen perhearkeen.

Kuivaniemen ihmissuhderomaanit eivät ole tähän mennessä 
herättäneet laajempaa huomiota, ehkä siksi, että ne ovat 
tapahtumiltaan vähävireisiä ja tunnelmaltaan surumielisiä. Myös 
lakonisesti nimetty Hinta on surujen ja sairauksien tihentämä 
kuvaus, mutta dramatiikkaa siinä kyllä riittää. 

Päähenkilöiden, Martin ja Inkerin elämä on sellainen 
kamaluuksien keskipiste, ettei edes neljän vuosikymmenen 
tapahtumakaari tee siitä uskottavaa muutoin kuin sepitteenä. Kun 
Inkeri jättää sodat selvinneen aviosiippansa ja herttaisen 
tyttärensä helsinkiläisen opettajakeikarin vuoksi, arvaa lukija, 
että tältä taipaleelta hän palaa nöyrtyneenä. 

Yllätys kirjassa on taipaleen pituus ja polveilevuus. 
Sivuhenkilöitä sairastuu, tulee hulluksi ja lopulta kuoleekin 
sellaista tahtia, että tarina voisi olla yhtä hyvin murhamysteeri. 

Synkkyydessään suorastaan banaali ja ihmissuhteiltaan jäykähkö 
tarina välittää kaikuja vanhoista suomalaisista elokuvista, joissa 
luvaton rakkaus aiheuttaa kärsimysten ketjureaktion. 
Hullaantumisen hinta on neljän vuosikymmenen karkotus 
kotiseudulta.

Näkökulmaltaan Hinta on perinteikästä, jopa vanhahtavaa nais- ja 
perhekirjallisuutta, jossa henkilöt ovat kiinnostuneempia 
toistensa tunteista kuin omistaan. Maaseudulle jäävää yksinäistä 
miestä kirjailija suosii ja ymmärtää pidemmälle kuin muita 
henkilöhahmojaan. Tästähän Kuivaniemeä kiiteltiin jo Pekka 
Niemisen kesä -romaanin (1985) yhteydessä.

Totinen ihmiskuvaus ja onnettomuuksien ryväs tuovat kirjaan 
toisaalta huumoria, joka ei liene yksinomaan tahatonta, vaan osa 
pohjanmaalaista mielenlaatua. Kohtaus, jossa vanha isäntä joutuu 
lukemaan Lady Chatterleyn rakastajaa, viittaa modernin 
aikakauden lupauksiin sukupuolisesta vapaudesta ja selittää 
kunniallisen perheen hajoamista enemmän kuin juonenkäänteet.

Kuivaniemen ansio on edelleen taitava ja runsas murredialogi. 
Pelkkänä paikalliskirjallisuutenakaan Hintaa ei voine silti 
suositella, niin vähän se kuvaa varsinaista maalaismaisemaa ja 
ihmisten työtä siinä. 

Markku Soikkeli

--

KUN SAARA NAUROI E-PILLERILLE

Helmi Kellokumpu: Riukuaitaa
WSOY 2004


En tiedä millainen on tilanne muiden pohjoismaiden 
kirjallisuudessa, mutta suomalaista novellistiikkaa hallitsee 
selvästi yksi aihe ylitse muiden: henkilökuva. Parhaimmat 
novellistimme, kuten Maria Jotuni tai Pentti Haanpää, muistetaan 
juuri niistä tarinoista, joissa he ovat ikuistaneet ainutlaatuisia 
henkilökuvia.

Helmi Kellokummun Riukuaitaa jatkaa kotimaisen novellin 
vahvaa perinnettä. Kirja sisältää 17 lyhkäistä novellia, joissa 
henkilökuva perustuu yhteen paljastavaan tapahtumaan. Sekä 
tarinat että henkilöhahmot ovat hersyvän omaperäisiä. 

Kellokummulla on jutusteleva tyyli, jossa kuulostaa olevan yhtä 
paljon opittua kuin opeteltua, tilanteesta lähtevää oivaltavaa 
sanankäyttöä mutta myös tekemällä tehtyä puheilmaisua. 
Murrebuumin vallitessa lukija on suopea molemmille.

Parhaimmillaan Kellokumpu luo omintakeisen tiivistä 
proosakieltä:

"Kukkana pääsi Milka elämään. Tädit hemmottelivat ja nuori eno 
kantoi olkapäillään. Milkan hampaiden puhkeamista seurattiin, 
pituutta mitattiin ovipieleen."

Riukuaitaa-kirjan kertomukset tulevat talvisodasta nykypäivään. 
Henkilökuvissa toistuu menetyksen tunne ja elämää hallitseva 
väärinkäsitys. 

Murheellisimmat peräpohjolan tarinat käännetään kuitenkin 
toiveikkaiksi. Lehtolapsi onkin onnekas ja rakastettu, todetaan 
samannimisessä kertomuksessa. Poliittinen rajaloikkari ei tyydy 
yhteen käyntiin Neuvostoliiton puolella vaan palailee sieltä 
jatkuvasti. 

Novellien kertoja tulee ujostelematta esille mielipiteineen. 
Lehtolapsesta hän huomauttaa, että moisen sanan kauneuskin 
antaa ymmärtää, mitä sukua yllätysperillinen on lähellä luontoa 
syntyneille Jeesukselle ja Moosekselle. Uskonto edustaa kirjan 
novelleissa sitä minkä lävitse tulkitaan persoonan 
yleistettävyyttä. 

Kirjasta jää kokonaisuutena hämmentynyt olo. Vanhan proosan 
repertuaaria luontevasti käyttelevä ilmaisu on muikeaa luettavaa, 
mutta kertomusten pituus ja painopiste tuntuvat 
sattumanvaraisilta. Kertomuksia on editoitu niin vahvalla 
kädellä, että useimmiten on jäljelle jäänyt pelkkä kielellinen 
ydinaines.

Ei novellilla mitään juonellista kärkeä tarvitse ollakaan, mutta 
kun kertomus kärjistetään vitsiin tai tokaisuun, se edellyttäisi 
ehkä pidempää ja intensiivisempää tunnelmanluomista kuin 
tällainen äärimmilleen tiivistetty proosa.

Ihmisystävälliseen huumoriin piisaa erikoinen näkökulma, ja 
senhän Kellokumpu hallitsee. Juonta tai novellille ominaista 
yllätyksellisyyttä ei henkilökuvissa tarvita. Tapakulttuurin 
niukkuus antaa tilaa luoville väärintulkinnoille, mutta myös 
ihmisten itseironialle: voidaan halata, kun moinen tulee muotiin. 

Maaseudun tapakulttuuria katsellaan modernin maailman 
kynnykseltä: lapsentekijäksi pakotettu Saara nauraa kun kuulee 
e-pilleristä, nuorekkaat eläkeläiset haluavat osansa 
viihdekeskukseksi muuttuneesta kaupungista. Taakse jää 
riukuaita, jossa tekniikan sijaan ratkaisevaa oli kyky toimia 
yhdessä, oppia muiden mielipiteistä.

Markku Soikkeli

--


RUUMIIT KUULUVAT RAKKAUDELLE

Pirjo Hassinen: Kuninkaanpuisto
Otava 2004

Rakkaus on ihmisissä sitkeässä, koska rakkauden muistot 
tallentuvat ruumiiseen. Tällaisena sitä on toistamiseen 
tarkastellut kirjailija Pirjo Hassinen. Ruumiit kuuluvat 
rakkaudelle, mutta nainen ja mies ovat erilaisessa asemassa 
omistautuessaan kehojensa kutsumukselle.

Hassinen on yhdistellyt kirjoissaan romanttista ja fyysistä 
rakkautta poikkeuksellisen railakkaasti. Hassisen kirjoja on 
pidetty omaperäisinä yhdistelminä viihderomanssia ja 
syvennettyä ihmiskuvausta. 

Uudessa Kuninkaanpuisto-romaanissa on kirjaimellisessa 
pääosassa halvaantunut mies, joka viettää sairaala-aikaansa 
katsellen puiston elämää tarkkailukamerasta.

Ruumiinsa hallinnan menetettyään mies alkaa opiskelemaan 
ruumiiseen liittyvää kirjallisuutta, mutta keskittyy edelleenkin 
vain seksuaalisuuteen. Samalla hän pääsee alentamaan toista 
miestä, hoitajaansa, pakottamalla tämän lukemaan ääneen 
kyseisiä kirjoja.

Halvaantunut mies paranee sisältä käsin huomatessaan voivansa 
auttaa yksinäistä hoitajatarta. Samalla Hassinen tekee selväksi, 
ettei miehen tyrannimainen perusluonne muutu miksikään. 
Ruumiillisen ylivertaisuutensa hän korvaa isällisellä 
dominanssilla.

Kuninkaanpuistossa on myös toinen tarina. Yksinäinen 
opettajanainen, Verna, tarkastelee omaa elämäänsä suhteessa 
niihin, jotka ovat asuneet 1930-luvulla puiston liepeillä. 

Vernan yritys adoptoida itselleen särkynyt perhe on yritystä 
kompensoida epävarmuuden tunteita, jotka liittyvät kehoon. 
Yksin elävä nainen on samassa asemassa kuin halvaantunut mies: 
molempien ruumista määräävät ulkopuolisten mielipiteet.

Vernassa on myös kirjailijan virkaa: hän haluaa antaa aidon 
äänen 30-luvulla eläneelle naiselle, mutta digitaalisena 
aikakautena hänen tarinansa upotetaan keskelle viihteeksi ja 
peliksi muutettua opetusromppua. Myrskyn iskettyä puistosta ei 
jää jäljelle muuta kuin digitaalinen valhe.

Opettajattaren tarina kytkeytyy halvaantuneen miehen 
kertomukseen vasta aivan romaanin lopulla. Temaattisesti se 
limittyy miehen tarinaan sikäli, että Vernakin tapaa kuvitella sitä 
mitä kätkeytyy säädyllisen julkisivun taakse. Molempien tarinaa 
seurataan elokuusta toukokuuhun, lukuvuoden ja uuden 
oppimisen ajanjakso.

Kuninkaanpuisto-romaanin ainoa heikkous on se, että sen kaksi tarinaa 
ovat sittenkin aika eriparisia. Ne ovat kuin kaksi erillistä koetta, 
joissa vain mitataan samaa ominaisuutta, ruumiin painoarvoa. 
Lukija toki saa kaksi kirjaa yhden hinnalla.


Tragikoomiset miesruumiit

Vaikka "postmodernia" ei juuri Hassisen yhteydessä ääneen 
lausutakaan, hänen kirjansa ovat mitä parhain todiste siitä, että 
kotimaisen kirjallisuuden elpyminen on selvästi yhteydessä 
kulttuurisen ilmapiirin vapautumiseen 1990-luvulla. 

Jonkinlaisena trendinä voisi nähdä prosaistien uuden 
kiinnostuksen ihmissuhteisiin. Eroottiset suhteet kuvataan siten 
kuin ihmiset tapaavat idealisoida itsensä ja toisensa kehon 
perusteella. Perhesuhteet taas tulkitaan pakopaikaksi 
yhteiskunnasta ja työpaikasta.

Ihmissuhteiden uudelleentulkitsijana Pirjo Hassinen on ollut 
edelläkävijä ja jossain määrin tietoinenkin asemastaan. Uusimpia 
romaanejaan kirjailija tuntuu pippuroineen tilanteilla, joissa 
kehot näyttäytyvät groteskeina ja arvaamattomina. 

Esimerkiksi Kuninkaanpuiston penkkiurheilija toistaa 
rakastellessaan "urheilumaailman hurmiota", antaumusta ja 
taistelua, jossa voi unohtaa kaikki muut paitsi itsensä. Kokemus 
on yhteinen naiselle ja miehelle, mutta miehellä on näissä 
seksuaalisissa näytöslajeissa tragikoominen päärooli.

Kirjallisuudentutkija Risto Niemi-Pynttäri on eräässä 
artikkelissaan kirjoittanut Hassisen romaanien uudistavasta 
mieskuvasta. Hassisen kirjoissa mieshahmot seksualisoidaan ja 
erotisoidaan uudelleen heistä itsestään riippumattomasta 
näkökulmasta.

Hassisen Yön kentät -romaanissa (1992) erotisoitiin kuolevaa ja 
kuollutta miehen ruumista. Valtionpalkinnon saaneessa 
Mansikoita marraskuussa -romaanissa (2000) oli puolestaan 
näyttelijämies, joka ei itse ymmärrä fyysistä karismaansa, mutta 
josta vaimo muokkaa täydellisen.

Myös Kuninkaanpuistossa on raadollinen lähtötilanne: entisestä 
machomiehestä on tullut impotentti kaulasta alaspäin. Vasta kun 
vaimo näykkii miehensä nänniä, tämä tuntee jotain väristyksiä 
kehossaan.

Hassisen kirjoja lukiessa hämmennys ja surumielisyyskin ovat 
virkistäviä kokemuksia. Ja ylierotisoituneena aikakautena hänen 
romaaninsa tuntuvat poikkeuksellisen tervejärkisiltä.

Markku Soikkeli


--


TAIDEPUHETTA JA TAPAROMAANIN RAKASTAVAISIA

Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia
Otava 2004


Virpi Hämeen-Anttila on tunnetuimpia suomalaisia kääntäjiä ja 
tuttu mediasta myös eksoottisille kielille omistautuneen perheensä 
johdosta. Vuosi sitten hän sai julkisuutta yliopistomaailmaan 
sijoittuneella rakkausromaanillaan Suden vuosi. Kirjaa kiiteltiin 
ainutlaatuisena aluevaltauksena, jos kohta myös kritisoitiin 
viihderomanssina, joka oli vain koristeltu akateemisella dialogilla.

Hämeen-Anttilan romaani oli välitön lukijamenestys. 
Kirjakauppiaiden liitolta saamansa apurahan turvin tutkijalla oli 
aikaa ja varaa kirjoittaa toinen kirjansa, nyt julkaistu 
Alastonkuvia-romaani.

Alastonkuvia on vieläkin romanttisempi ja pitkitetympi teos kuin 
edellinen romaani. Rakkauden raamit ovat entisellään: 
taidehistorian opiskelija Anna rakastuu isänsä ikäiseen 
taiteilijasieluun, Aleksiin. Nero ja hänen pikku muusansa 
tunnistavat taidepuheen avulla hengenheimolaisuuden, joka saa 
sitten täyttymyksen avioliitossa ja raskaudessa.

1960-luvun vapautuminen sukupuolirooleista tai 2000-luvun 
vapautuminen perherooleista unohtuvat, kun sukupolvet kohtaavat 
taiteen äärellä ja voivat keskustella siitä oppineesti. Oikeastaan 
romaanin kaikki henkilöt voisivat todeta taiteilijan tavoin olevansa 
"yhden hengen seksuaalinen vähemmistö".

Uudistumista etsivän taiteilijamiehen ja opiskelijatytön 
kasvutarinan lisäksi romaanissa on 1960-1970 -luvuille sijoittuva 
romanssi kahden taiteilijamiehen välillä. Tämä rakkaus on edennyt 
menestystarinan varjossa ja päättynyt vähemmän mainetta saaneen 
taiteilijan itsemurhaan.


Taiteen aateloimat kuuluvat toisilleen

Yli 500-sivuinen, nykypäivään sijoittuva taiteilijaromaani on 
harvinaisuus, joten Hämeen-Anttilaa sopisi jälleen kiitellä 
aluevaltauksesta. Toisaalta Alastonkuvien tarina etenee hyvin 
yllätyksettömästi. Kuvaus taiteilijan työstä on ulkokohtaisempi 
kuin edellisen kirjan kuvaus tutkijan työstä.

Mielikuvitus ja näkemys taiteesta, sellaisina kuin Hämeen-Anttila 
niitä kuvaa, ovat vanhojen tekniikkojen fraseerausta. Tällainen 
taparomaani, "novel of manners", on henkilöilleen kohtelias ja 
harmiton, vailla sisäisiä ja ulkoisia konflikteja etenevä kuvaus 
taiteesta eräänä elämäntapana. Jopa Agatha Christien dekkarien on 
katsottu edustavan tällaista taparomaania ja konservatiivisinta 
naiskirjallisuutta.

1960-luvun turkulaisesta taiteilijaelämästä Hämeen-Anttila antaa 
yhtä sisäsiistin kuvan kuin 2000-luvun opiskelijaelämästä. 
Taiteilijanero Aleksi ja hänen ystävänsä muodostavat 
Metafyysikot-nimisen, epäpoliittisen ryhmittymän. 

Romaani ei joudu ottamaan kantaa aikakauden yhteiskunnalliseen 
kamppailuun eikä taiteilijoiden osuuteen siinä. Jos nerolla tai 
hänen ryhmällään on eläviä esikuvia, esimerkiksi ns. 
Maaliskuulaiset (1963-69), tarina tuskin saa siitäkään uutta 
syvyyttä.

Pikemminkin taide näyttäisi olevan se viimeinen elämänalue, jossa 
ihmisten oletetaan toimivan riippumatta sukupolvensa 
liberalismista. Tai ehkä Anna Kortelainen on best-seller -
tutkimuksillaan sysännyt liikkeelle romanttisen löytöretken, jossa 
taide edustaa kaikkea sisäistä kauneutta.

Virpi Hämeen-Anttilan kaksi romaania eivät paljoakaan eroa 
kotimaisen naiskirjallisuuden ydinaineksesta, historiallisista 
viihderomansseista. Ritariromanssin ja akateemisen romanssin 
samankaltaisuuksia voi nähdä myös englantilaisissa
campusromaaneissa, esimerkiksi David Lodgen teoksissa.

Kuninkaan sijalla on nyt professori tai taiteilija, aatelisto koostuu 
akateemisista tai taiteilijamiehistä, joilla on aatelistoa muistuttava 
etikettinsä. Taiteilija on kuningas, Anna hänen neitonsa, joka on 
alati neitseellinen taiteen edessä. 

Taiteen aateloimat Anna ja Aleksi kuuluvat toisilleen yhtä 
kohtalokkaasti kuin rakastavaiset varhaisen romantiikan kirjallisuudessa. 
Modernia henkilöissä on se, että he kertovat olevansa tietoisia 
psykologisista lähtökohdistaan, esimerkiksi isä-korvikkeen 
etsinnästä.

Sen sijaan he eivät kerro olevansa tietoisia taidepuheensa 
ulkokultaisuudesta. He voivat ajoittaa vapautumisensa 
mielisairaalasta Samuel Beckettin saaman Nobelin perusteella, 
mutta muuten he eivät ole kiinnostuneet edes avantgardesta.


Henkilökuvien mosaiikki

Viihderomanssin henkilögalleriaa täydentää vielä kolmaskin 
hahmo. Aatelisromanssiin kuuluvan, kuningasneroa palvelevan 
uskollisen upseerin sijalla on nöyrä taiteilijasielu, Hannu. Tämän 
tarinaa seurataan hänen itsensä kertomina muisteluina sekä 
myöhemmin hänen päiväkirjastaan.

Romaanin rakenne pyrkii tukemaan sitä, miten henkilöt vähitellen 
paljastavat todellisen luonteensa. Kirjan ensimmäisessä, 
"sirpaleiksi" nimetyssä osassa kaikki kolme päähenkilöä elävät 
erillään. Toisessa, "kuviksi" nimetyssä osassa Annasta tulee 
Aleksin malli. 

Vasta kun Anna saa Aleksin lukemaan Hannun päiväkirjan, 
romanssit ja tunteet loksahtavat kohdalleen. Kirjan kolmannessa osassa 
sirpaleet yhdistyvät mosaiikiksi: pariskunta osoittaa kunniaa 
Hannulle, jonka rakkaus on kasvattanut Aleksista kunnon ihmisen.

Miesten välistä rakkautta romaani kuvaa esteettisenä ja 
henkistyneenä, moneen kertaan etäännytettynä. Rakkaus saa 
täyttymyksensä vasta kun Aleksi voi ihailla Hannua kuolleena ja 
menneenä mahdollisuutena. 

Tähän kirjan voisikin lopettaa, mutta jonkinlaiseksi realismin 
takeeksi tarinaan on ympätty pieni mustasukkaisuusjuoni. 
Henkilöiden henkiselle kasvulle se ei tuo yhtään lisää 
uskottavuutta - ja tuskinpa Alastonkuvien lukija sellaista 
kaipaakaan.

Markku Soikkeli

--

MANNERHEIM JA MAAILMAN LAPSET
Markus Nummi: Kiinalainen puutarha
Otava 2004


Suomessa Gustav Mannerheimin nimi yhdistetään vaivattomasti 
lastensuojeluun, mutta marsalkan elämästä löytyy yhteys jopa 
Itä-Turkestanin orpoihin. Mannerheimin ja orpolasten 
hämmästyttäviä kohtalonyhteyksiä on tutkinut Markus 
Nummi historiallisessa romaanissaan Kiinalainen puutarha.

Vuonna 1906 Mannerheim osallistui Kiinan läntisiin osiin 
tehtyyn tutkimusmatkaan. Mannerheimilla oli kaksoisrooli: 
toisaalta hän palveli tiedettä, toisaalta hän toimi 
vakoojana. Kiina valmisteli Itä-Turkestanissa (nyk. 
Sinkiang) armeijaa vallatakseen maita vanhan silkkitien 
ympäriltä.

Markus Nummen romaani käyttää yhtenä kehyksenään 
Mannerheimin muisteluita. Tarinan toisena kehyksenä on 
kahden orvon uiguurin, Kamilin ja Noran pakomatka 
Turkestanista Intiaan. Kehyskertomukset sijoittuvat 1930-
luvulle, tilanteeseen, jossa Neuvostoliitoksi kasvanut Venäjä 
kasvattaa uhkaansa sekä lännessä että etelässä.

Romaanin keskipisteessä on Mannerheimin Kashgarissa ottama 
valokuva kiinalaisesta puutarhasta. Kuvaan ovat ryhmittyneet 
länsimaiset tutkimusmatkaajat ja ruotsalaiset lähetystyöntekijät. 
Asetelma on kolonialismille tyypillinen: keidaskaupungin 
asukkaat, uiguurit, on häivytetty kuvasta näkymättömiin.

Jos suomalaiset ovat historian kuluessa joutuneet kärsimään 
geopoliittisesta erityisasemastaan, niin vieläkin kammottavampi 
on ollut uiguurien kohtalo. Uuden ajan koitteessa he joutuivat 
kestämään kirgiisien terrorin, dungaanien kostoretket, 
kiinalaishallinnon julmat lakipykälät, ja lopulta 
siirtomaavaltojen sekaantumisen Itä-Turkestanin 
valtataisteluun. 

Poliittisen kipupisteen historia on valitettavasti jatkunut 2000-
luvulle saakka. Uiguurit ovat edelleen uutisissa Kiinan 
terrorisoimana vähemmistönä.


Lapsuuden kadonnut paratiisi

Markus Nummen palkitussa esikoisromaanissa Kadonnut Pariisi 
(1994) väitettiin Pariisin olleen ihmisten yhteistä kuvitelmaa. 
Uudessa kirjassa kadoksiin joutuu lapsuuden paratiisi. 
Ruotsalaisten lähetysasema on kuin hengen ja 
suvaitsevaisuuden keidas. Nummi kuvaakin enemmän ihmisiä 
kuin luontoa ja kaupunkia.

Lähetyssaarnaajien eli Svenska Missionsförbundetin tekemä työ 
uiguurien parissa on kiehtonut Markus Nummea. Kymmenen 
vuotta kestänyt taustatutkimus liittyy Nummen omaankin 
historiaan: hänen isoisänsä toimi 1920-luvulla Kiinassa 
lähetyssaarnaajana. Romaanin tapahtumat, vallanpitäjien 
vaihtumista seuraavat hävityskaudet, ovat meitä yhtä lähellä 
kuin mitkä tahansa isovanhempiemme kokemukset.

Kiinalaisen puutarhan voi katsoa edustavan näkökulmaltaan 
jälkikolonialistisia vastakirjoituksia, nykypäivän 
maailmankirjallisuutta. Eksoottisina esitetään nyt länsimaiset 
tulokkaat.

Lähetysaseman tuoma uskonto ei ole pelkästään pelastus tai 
uhka paikallisten ihmisten alkuperäiselle maailmankuvalle, 
kuten kolonialismin vaikutuksia pelkistettiin vielä muutama 
vuosikymmen sitten. Kristinuskon opit antavat lapsille jotain 
mihin suhteuttaa islamin, uiguurien perinteisen uskonnon 
käsityksiä siitä, että kaikella mitä tapahtuu on lopulta 
tarkoituksensa.

Mannerheimin valokuvaan kätkeytyneinä ovat lähetysaseman 
lapset, joille kuvasta tulee talismaani. Taikaesineen avulla he 
muistavat, että silmänräpäyksen ajan maailmassa voi nähdä 
muutakin kuin selviytymiskamppailun. Kuvaaja ei itsekään 
koskaan toivu vaikutelmasta, että valokuvan laidalla häivähtää 
enkeleitä.

Romaani on jaettu useaan lukuun ja osastoon sen perusteella, 
miten lapset kasvavat ja miten seuraavan sukupolven orpoja 
kasvatetaan. Kamilin rakkaus antaa toivoa sekä miehelle 
itselleen että Noralle, jolle Kamil kertoo tositarinaa niin kuin se 
olisi yhdistelmä satua ja historiaa.

Oman äänensä saa kirjan lopulla myös eräs uuden sukupolven 
uiguureista, rosvopäälliköksi ryhtynyt Hassan. Tämän 
näkökulmalla vahvistetaan, että kaikista kiusatuista orvoista ei 
tule yhtä suvaitsevaisia ihmisiä kuin Kamilista. "Lopulta me 
kyllästyttiin ja tapettiin se", on rosvopäällikön selitys 
tekemisilleen.

Aivan vakuuttunut en ole näistä romaanin risteävistä äänistä, 
muisteluiden ja tarinoiden rytmittämisestä. Kirjan ekumeeninen 
lähtötilanne on hienosti käytetty, mutta laajasta henkilökaartista 
ei nouse vangitsevia persoonallisuuksia, joissa mielikuvitus 
juhlisi voittoa historiasta. Kuva kiinalaisesta puutarhasta jää 
lopultakin arvoitukseksi.

Markku Soikkeli

--

KUN ESI-ISÄ LASIA PUHALSI


Antti Tuuri: Wallenberg
Otava 2004


Wallenberg-romaani on neljäs osa Antti Tuurin Äitini suku -
sarjaa. Kirja jatkaa kiinteästi herrnhutilaisen uskonlahkon 
tarinaa, jota Tuuri kuvasi sarjan edellisissä romaaneissa 
(2001-2003).

Näkökulma on tullut sukupolven lähemmäksi nykypäivää ja 
tukevasti takaisin Pohjanmaan kamaralle. Romaanin minäkertoja, 
Kustaa Qvickström, kuvailee oppivuosiaan maallisen ja henkisen 
valon kisällinä vuosina 1780-1801. 

Sarjan edellisiin osiin Kustaan tarina liittyy mystikko Jakob 
Böhmen oppien kautta. Edellisten romaanien päähenkilö, Ulla 
Kirjamaa, laati Böhmen oppikirjasta suomenkielisiä kopioita. 
Niistä on tullut herrnhutilaisille yhteisöille oma raamattu.

Tällä kertaa tarinan keskushahmona toimii Böhmen opeista 
kipinän saanut saarnaaja,  lasimestari Wallenberg. Sukukronikan 
edellisten osien tavoin oppipoika- tai tytär raportoi suurmiehen 
opetukset oman ymmärryksensä lävitse. 

Kustaa Qvickström seuraa Wallenbergiä kisällinä, lankeaa välillä 
maallisiin houkutuksiin ja antaa lopultakin käytännöllisen 
muodon uuden seurakunnan opeille. Lasien vaihtaminen 
Pohjanmaan isoihin taloihin rinnastuu uuden uskonnon 
tuomiseen.

Lasimestarin työtehtävät Etelä-Pohjanmaan taloissa antavat 
mahdollisuuden koota uutta seurakuntaa, "maan hiljaisia". 
Wallenbergin seurakunnassa ei ole pappeja eikä se maksa 
kymmenyksiä luterilaiselle kirkolle. 

Yhteistä uskoa "taivasmatkan juntuun" nostatetaan laulamalla ja 
marssimalla. Pian maalliset ja kirkolliset viranomaiset vainoavat 
seurakuntaa ja Wallenbergia uhkaa kuolemantuomio. 

Herrnhutilainen oppi on liian vapaamielistä ja demokraattista 
1700-luvun yhteiskunnalle ja luterilaiselle kirkolle. Wallenbergin 
kollektiivissa sallitaan ryypynottaminen ja tupakanpoltto, tai 
mikä tahansa käytös, kunhan se ei tule tärkeämmäksi kuin 
henkinen tie. Siinäpä uskonto, joka vetoaa talonpoikaiseen 
järkeen.


Lasinpuhaltajan taivaallinen morsian

Ympäristössä herättää hämminkiä wallenbergiläisten päätös 
nostaa - aikakauden kirjallisen romantiikan tavoin - nainen 
korkealle jalustalle. Kun jokainen mies saa valita oman 
"taivaallinen morsiamensa", kisälli Kustaa valitsee ihanteekseen 
Wallenbergin vaimon. 

Salaisuutta rakkautensa todellisesta luonteesta minäkertoja 
vartioi romaanin alusta loppuun. Mutta ei ole ensimmäinen kerta, 
kun Tuuri palkitsee työnsankarinsa prinsessalla ja puolikkaalla 
karua valtakuntaa.

Uskonnollisen kilvoittelun ohella Tuuri kuvaa tarkasti 
pohjanmaalaisten lasimestareiden ja lasinpuhaltajien työtä. Vielä 
1790-luvulla Etelä-Pohjanmaan lähimmät lasitehtaat ovat Porissa 
ja Olhavassa, joten härmäläiset lasimestarit alkavat suunnitella 
oman tehtaan, "lasihytin" rakentamista.

Työnkuvaus on etualalla henkilöihin nähden, yhteisö yksilöihin 
verrattuna. Luettavuudessaan Wallenberg on ehkä hieman 
tutumpaa Tuuria kuin sarjan edelliset kirjat, joskin salaviisaan 
huumorin sijalla on yhä harras surumielisyys. Sukunsa ja 
kotiseutunsa tarinaa Tuuri rakentaa kuin kirkkoa.

Markku Soikkeli

--

UNELMANA TYÖTTÖMYYS TAMPEREELLA

Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy
WSOY 2004


Absoluuttinen nollapiste -rockyhtyeen sanoittajana tunnettu 
Tommi Liimatta on julkaissut esikoisromaaninsa. Aksel 
Sunnarborgin hymy on eräänlainen antisukuromaani, jossa 
sunnarborgien viimeinen perillinen yrittää katkaista 
sukuperinnön, kieltäytyä miehen roolista ja etenkin 
lisääntymisestä.

Absoluuttisen Nollapisteen levyillä Liimatta on 
virtuoosimainen sanoittaja. Hän on nostanut suomalaista 
rockia "oikean" lyriikan joukkoon samalla tavoin kuin Dave 
Lindholm ja Tuomari Nurmio parhaissa teksteissään.

Romaanin mitassa Liimatan verbaalinen nokkeluus ei kanna 
kauaksi. Kirjasta käy ilmi, että kielitajun lisäksi Liimatalla on 
psykologista silmää sukupolvensa poikamiesluonteille, mutta 
sukupolven joukkokuva on hajallaan jo romaanin alussa, 
eivätkä tutkimusmatkat kuolleen isän muistoon tee kirjaa 
ainakaan tiiviimmäksi. 

Liimatta kuvailee tamperelaisen työttömän arkea sisältä käsin. 
Hänen minäkertojansa Aksel Sunnarborg on onnellisen 
hämmästynyt siitä, miten vähällä työtön selviää. 

Minimitoimeentulo tekee Akselista nälkätaiteilijan ja 
työttömän arkikin pukee häntä. Akselin sukupolvelle 
työttömyys näyttäytyy yhtenä valinnaisena miehen mallina.
Peräpohjolan vaatimattomilla nuorukaisilla on siihen
synnynnäistä lahjakkuutta: 

"Olen haaveillut työttömän elämästä jo etukäteen: päivärahalla 
saa levyn tai kirjan, harrastelen rauhallista legoilla rakentelua 
kierrätyskeskuksesta haetulla matolla, olutpullo on seinän 
vieressä ettei se kaadu, kuuntelen kaikki päivät levyjä ja 
kävelen liikunnaksi hautausmailla."

Unelma miltei toteutuu. Aksel seuraa tuntemattomia ihmisiä, 
ajelee paikallisbussilla ja hakeutuu koulun ruokalaan siltä 
varalta, että voisi kaveerata jonkun teinin kanssa. Välillä 
tapahtumasarja tihenee kerronnan nykyhetkeksi ja välittää 
päiväkirjamaisen intiimiyden. 

Vuosista 1996-1998 päähenkilö selviytyy niin syrjään 
vetäytyneenä, ettei ajanjakson Tamperetta tai Suomea niistä 
välittömästi tunnistaisi. Vuosi 2001 on yhtä summittainen 
sukutarinan epilogiksi kuin vuosi 1761 sunnarborgien 
legendan juureksi.


Pelokas boheemi etsii isäänsä

Pohjimmiltaan Aksel Sunnarborgin tarina on tuhannesti 
kerrottu nuoren miehen odysseia kotiseudulta suurkaupunkiin: 
itsenäisyyden kokeilua ensimmäisessä asunnossa ja 
parisuhteessa, välillä boheemielämää, joka on pikemminkin 
pelokasta ja väsähtänyttä teini-iän jatketta kuin hakeutumista 
tamperelaiseen rockelämäntapaan.

Ihmissuhteiden välittömyys ja vilpittömyys ovat tuttua 
opiskelijaromaaneista, vaikka tämän kirjan päähenkilö ei 
opiskelekaan muuta kuin elämää itseään. Opiskelijaromaanien 
tavoin kirjan osastot huipentuvat lukuvuoden katkaisevaan 
joululomaan kotiseudulla.

Hiljaisina oppivuosinaan Aksel kokeilee kirjoittaa 
Sunnarborgien suvusta ja etenkin isänsä vaiheista oman 
version.  Kun näistäkään ei tunnu irtoavan elämälle 
perustaa, hänen kiinnostuksensa alkaa irtaantua myös 
Suomesta ja Tampereesta. 

Ilmeisesti nykyproosan isä ei ole enää myyttinen auktoriteetti 
vaan poikain pyörittelemä idea, joka voidaan hylätä, kun siitä 
ei löydy enää mitään legendaksi kelpaavaa.

Aksel Sunnarborgin hahmoa ohuena kirjallisena luomuksena 
ei yritetä kirjassa mitenkään paikkailla antamalla hänelle 
vahvoja intohimoja tai kuolemattomia repliikkejä. Hahmo on 
epävakaa yhdistelmä poikaiän harrasteita ja pakkomielteitä 
omasta erinomaisuudesta. Yhtään enempää Aksel ei itseltään 
odotakaan.

Romaanin sulkevaa loppuhuipennusta haetaan pakomatkalta 
Eurooppaan, mutta tämänkin Liimatta sitten kertoo fobioiden 
romuttamana reissuna: "Asia on todellisuudessa kuten on 
Suomessa, koska en ymmärrä kieltä, eikä mikään kokemani 
ystävällisyys minua vakuuta."

Romaani loppuu näkökulmalleen sopivaan tilanteeseen. 
Suomen markka on korvattu eurolla ja Prahassa tavattu ex-
puoliso on enää muisto entisestä. Uuden elämän voi aloittaa 
vaikka absoluuttisesta nollapisteestä.

Markku Soikkeli

--

ANTTI ETSII ANTIMATERIAA

Ilkka Remes: Hiroshiman portti
WSOY 2004


Alettuaan kirjoittaa nuorisoromaaneja varsinaisten trillereiden 
ohella Ilkka Remes näyttää laventaneen repertuaariaan. Remeksen 
uusin romaani Hiroshiman portti tulee niin lähelle tieteisfantasiaa, 
että kirja voi hämmästyttää niitä lukijoita, jotka odottavat helposti 
lähestyttävää isänpäivälahjaa.

Nuorisokirjoissa on luvallista, että teinietsivä osuu vahingossa 
keskelle kansainvälistä rikosjuonta. Hiroshiman portti ei ole 
lähtökohdaltaan kummoisempi, vaikka kirjan alussa ja 
takakannessa lupaillaan ajankohtaisia, tutusti globaaleja aiheita. 

Remeksen kirjassa kansainvälinen terrorismi ja Olkiluodon 
Ydinvoimalatyömaa ovat kuitenkin pelkkiä mediatäkyjä, kirjan 
ajankohtaisuutta tähdentäviä, mutta juonesta irrallisia koristeita. 
Remes kaivaa esille ikuisempia uhkakuvia kuin terrorismi tai Olkiluoto.

Remes mystifioi atomienergiaa samalla vakavuudella kuin jännärit 
tekivät joskus 1950-luvulla. Atomienergia saa symboloida 
epävakaata tietämisen tilaa, episteemiä, johon ihmiskunta on 
astunut Hiroshiman "portista", atomipommin pudottamisesta. 

Kirjan sankari Anttikin on kriittinen atomienergiaa kohtaan, 
vaikka muuten hän on tavallisen kunnollinen perheenisä ja 
suojelupoliisin virkamies.

Voi myös olla, että Remes on edelleen trendien tuntumassa. 
Kansainvälinen jännityskirjallisuus on edennyt kauaksi kylmän 
sodan uhkakuvista ja ekotrillereiden tappajavirukset on nekin 
käytetty moneen kertaan. 

Kuluvan vuoden suosituin jännitysromaani, Dan Brownin Da 
Vinci -koodi, on sekin lähempänä tieteisfantasiaa kuin vanhoja 
vakoojadekkareita. Jännärin mittakaavaan tarvitaan nyt vähintään 
planeetan pelastaminen. Anttikin saa etsiä ufoilta jäänyttä 
antimateriaa!

Jännityskirjallisuus tuntuu ylipäänsä suppealta määritelmältä niille 
romaaneille, useimmiten pokkareille, joista puhutaan 
kulttuuritaustansa kätkevänä lentokenttäkirjallisuutena. Niiden 
joukossa Remeksen kirjat erottuvat kieleltään kömpelömpinä ja 
rakenteeltaan hajanaisempina. Viitteet suomalaisuuteen tekevät 
jännäreistä kuitenkin uudella tavalla eksoottisia ja se lienee tärkein 
syy Remeksen suosioon.

Pahiksina naiset ja kiinalaiset

Jännäreiden maailmassa kaikki on epäaitoa ja petollista, paitsi 
päähenkilön oikeudentunto. Remeksen kuvittelema Eurooppa on 
muuten tunnistettava, mutta Suomen presidentti ja pääministeri 
ovat molemmat naisia. Lisäksi presidentti on vuonna 1989 
toiminut KGB:n kätyrinä; tätä kautta suojelupoliisi ja suomalaiset 
kytketään suurvaltojen tiedustelusotaan. 

Remeksen aiemmissa kirjoissa demonisoitiin venäläisiä, nyt 
Euroopan näyttämöllä pahiksia edustavat kiinalaiset - ja naiset. 
Miesten on pakko toimia naisten edestä ja yrittää vältellä 
poliittisia, käytännössä eroottisia ansoja.

Kansainvälisten jännäreiden tapaan Hiroshiman portti hakee 
mallia toimintaelokuvista. Elokuvien tavoin Eurooppa on 
pelkistetty näyttämöiksi, joiden joukossa Suomi on yhtä 
eksoottinen lavaste kuin muut EU-valtiot. Lukijan ei tarvitse tietää 
maista ja kaupungeista enempää kuin viikonlopuksi pistäytyvän 
turistin.

Varsin harkitusti Remes näkyy rakentavan nimimerkistään 
tuotemerkkiä, jolla voitaisiin myydä yhtä hyvin tietokonepelejä 
kuin romaaneja. Aikuisille tehdyt Remes-kirjat ja -
nuorisoromaanit toimivat jo toistensa oheistuotteina. Antin poika 
Aaro seikkailee nuorisoromaaneissa Piraatit ja Musta kobra. 
Niiden juoniin viitataan Remeksen aikuiskirjoissa.

Uusimmilla romaaneillaan Remes kokeilee myös sarjakirjojen 
tarjoamia mahdollisuuksia. Sarjakirjoissa tarinat rakentavat omaa 
vaihtoehtoista historiaansa, jossa mikä tahansa on mahdollista; 
jopa CIA selvittämässä muinaisten ufojen vierailua.

Markku Soikkeli

--

TALOYHTIÖN ENNAKOIVA ITSEPUOLUSTUS

Reko Lundán: Rinnakkain
WSOY 2004

Koivunotko on päällisin puolin suomalainen idylli, pieni 
rivitaloalue lähellä kaupunkia. Kun naapuriin suunnitellaan 
asunnottomien tukikotia, ryhdistäydytään Koivunotkossa 
torjumaan muukalaisia. Ollaan toki suvaitsevaisia suomalaisia, 
mutta ei sentään omalla takapihalla.

Taloyhtiön nimissä yksittäiset ihmiset voivat paitsi kätkeä 
itsekkäät intressinsä myös yhteisen häpeänsä siitä, että omaa 
taloa ei ole osattu huoltaa asianmukaisesti; kellarissa muhii 
homekatastrofi.

Oikeasti Koivunotko on olemassa vain Reko Lundánin 
Rinnakkain-romaanissa. Se on tyypillinen viidestä asunnosta 
muodostuva ylemmän keskiluokan rivitaloyhtiö, jossa 
demokratia muuttuu irvikuvakseen. Tyypillisyydessään 
Koivunotko on helposti tunnistettavissa niin Helsingistä, jonne se 
sijoittuu romaanissa, kuin muualtakin Suomesta. 

Lundánin romaani lähtee liikkeelle siitä, mihin Kari Hotakaisen 
Juoksuhaudantie lopetti. Näkökulma on nyt "rivitaloheimon" 
sisäpuolella: kodin rajat ovat siellä viimeisiä selkeitä identiteetin 
rajoja. Tontin rajoista ollaan valmiita taistelemaan, vaikkei ehkä 
niin epätoivoisesti kuin Hotakaisen kirjan antisankari. 

Rivitaloyhtiö, rinnakkain elämiseen pakotettu yhteisö, taitaakin 
olla parempi vertaus nykyiselle Suomelle kuin edellisen 
sukupolven ylpeydenaihe, omakotirakentaminen.


Taloyhtiö kuin USA

Rinnakkain-romaanin päähenkilö on työvoimaohjaaja Jarmo, 
joka on tottunut hoitamaan niin työnsä kuin perheensä rutiinilla. 
Vaimon lähtiessä Brysseliin EU-virkaan Jarmo joutuu sekä 
kotimieheksi että taloyhtiön johtajaksi. Opportunistinen 
elämänasenne johtaa Jarmon kriisiin, jossa hänellä ei ole enää 
käsitystä, mitä hän todella haluaa.

Lundánin satiiri kotikeskeisestä elämästä on analyyttisempi kuin 
Hotakaisen Juoksuhaudantie. Asetelma on kuitenkin samanlainen 
ja yhtä tragikoomisesti miehen egoa koetteleva. 

Kodin sisäiset ja ulkoiset paineet pakottavat Jarmon 
samanlaiseen kaksoiselämään kuin Hotakaisella "naisten 
vapautussodassa" eturintamaan unohdetun Matti Virtasen. 
Taloyhtiön puolesta Jarmo esittää "ennakoivaa itsepuolustusta" 
viereiselle tontille pyrkivää tukikotia vastaan. Yksityiselämässä 
hän on rakastunut tukikodin nuoreen työntekijään. 

Minäkertoja on sokea motiiveilleen, mutta Lundán tekee 
selväksi, että työnsä turhauttama mies etsii naisesta äidillistä 
hoivaa. Väliaikainen koti asunnottomien tukitalossa, ensin 
Jarmolle ja sitten koko perheelle, on jollain lempeällä tavalla 
johdonmukainen ratkaisu.

Romaanissa rinnastetaan taloyhtiön hauras idylli hallitulta 
näyttävään mediamaisemaan. Taloyhtiö pyrkii torjumaan 
muukalaisia samanlaisella mediastrategialla kuin USA 
terroristeja ja selittämään tekemisiään "ennakoivalla 
itsepuolustuksella". 

Lundán suorastaan julistaa samankaltaisuutta. Kun julistus 
tehdään päähenkilön kautta, se antaa syvyyttä ja yleistettävyyttä 
päähenkilön sisäiselle hajoamiselle. Politiikkaa tehdään 
papereilla ja tonttien rajaviivoilla, mutta ihmisten sisältä 
paljastuu kaiken motivaation katoaminen ja perhetunteiden 
hiipuminen. 

Tontinrajojen vartiointi on suomalaiselle viimeinen keino varjella 
sisäisen maailman rajoja. Tämän näkeminen voi olla helpompaa 
virkamiehen kuin psykologin näkökulmasta. Kriittisen 
puheenvuoron Lundán antaa kaupungin kaavoittajalle:

"Se on jotain hyvin syvää suomalaisuutta, ikiaikaiset käsitykset 
omasta tuvasta ja luvasta kohtaavat tiiviin kaupunkirakentamisen 
ennenkokemattomalla tavalla."


Aina joku toipuu

Työttömän työvoiman ohjailijana Jarmolla on syntipukin rooli. 
37-vuotiaaksi asti hän on tyytynyt rooliinsa ja pyrkinyt 
pakenemaan tilanteita, joissa olisi otettava henkilökohtainen 
kanta yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin. 

Vasta kotia ja taloyhtiötä edustaessa kaksoisrooli käy 
mahdottomaksi. Jarmon psykoosia ja sairausjaksoa Lundán 
kuvaa uskottavasti, samoin paranemista. 'Aina joku eksyy ja 
toipuu' -optimismi taitaa olla se voitonpilkahdus, joka on tehnyt 
Lundánista arvostetun ajankohtaisena näytelmäkirjailijana.

Myös romaaneissa Lundán käyttää paljon dialogia, joka välittää 
tuoreesti nykypäivän ja henkilöiden suhteet. Minäkertojan 
käyttäminen tuntuukin omituiselta ratkaisulta siihen nähden, että 
Lundánin ansio on sellainen kuin dramaturgilta sopii odottaa: 
tapahtumilla toteen näyttäminen.

Esikoisromaaniinsa Ilman suuria suruja (2002) Lundán oli 
koonnut menestysnäytelmiensä henkilöt ja kohtaukset ilman 
sidostavaa kirjallista näkemystä. Rinnakkain-romaanissa 
näyttäytyy omaperäisempi kertoja ja sitova ajankohtainen idea. 
Paljon enempää ei kirjalta voi toivoa.

Markku Soikkeli


--


ÄIDIN LAHJAT YMMÄRTÄÄ VAIN LAHJOITTAJA

Riina Katajavuori: Lahjat
Tammi 2004


Anja Snellmanin romaaneista on tullut mittatikkuja suomalaisen 
naiskirjallisuuden radikalismille. Toki radikaalitkin kirjat 
pärjäävät omilla ansioillaan, mutta jotkut toimivat samoissa 
tyylillisissä rekistereissä kuin Snellmanin romaanit - ja vieläpä 
paremminkin.

Riina Katajavuoren Lahjat on niitä teoksia, joille Anja Snellman 
on tavallaan pedannut tietä. Etenkin Snellmanin viimeisimmät 
kirjat ovat totuttaneet lukijakuntaa nauttimaan hallitusta 
tyylisekoituksesta, jossa ympäristön puhe- ja mediasitaatit 
antavat muodon päähenkilön sisimmille tunnoille.

Maailma puhuu meidän kauttamme, ymmärtää Katajavuoren 
päähenkilö, Tuulia. Hän tietää olevansa ylitiedostava ja 
-huolestunut äiti, mutta ei suinkaan halua luopua tiedostuksen 
taakasta:

"Tuulia oli opiskellut naisena oloa. Sitä sanottiin 
naistutkimukseksi, se oli kuohuttavaa aikaa. Hän eli 
adrenaliinipistoksissa, hän läähätti helpotuksesta kirjojen äärellä. 
Häntä oli varoitettu, hän ei voisi joutua [äitiroolin] satimeen."

Lahjat on ennen kaikkea vahva, ironinenkin sukupolvikirja. 
Naistutkimuksesta on tullut perusta itsekritiikille, joka alkaa 
näkyä yhä enemmän kolme- ja nelikymppisten akateemisten 
äitien teksteissä.


Hoitopöytäkirjallisuus

En tiedä mahtavatko kehityspsykologit allekirjoittaa teorian, 
mutta suullisen perinteen mukaan jokaista synnytystä seuraa 
lempeä muistinmenetys. Ilman muistinmenetystä seuraava 
raskaus ja synnytyksen odotus olisivat, kuulemma, 
traumaattisempia.

Muistin ja unohduksen, suullisen perinteen ja psykologian
epäsuhta ovat niitä teemoja, joita Katajavuori romaanissaan puntaroi. 
Kirja on jaettu 83 lukuun, joista kuhunkin on varattu oma 
aiheensa perinteen ja teorian testaamiseen.

Kasvatustieteilijöiden huoli isämallien puutteesta osoitetaan 
järjettömäksi siihen nähden, että naisia kuormitetaan äitimallien 
lukuisuudella.

Kun lukee Katajavuoren kirjaa muiden perhekuvausten jälkeen - 
ja tänä syksynä niitä näkyy riittävän! - tuntuu kuin astuisi 
lopultakin nykyhetkeen. Päähenkilön kautta pohdiskellaan
laajasti perinteisten naisroolien ja itsenäisen elämän 
epäsuhtaa. Äidille sopivasta käytöksestä riittää mielipiteitä joka 
ikisessä elämäntilanteessa.

Lukujen lopetukset osoittavat Katajavuoren kouliintuneen 
lyriikassaan humoristiksi. Aiheen puntarointi kärjistetään jakson 
lopussa kasvatusteoriat murskaavalla arkisella toteamuksella. 

Esimerkiksi jaksossa 40 kuvaillaan Tuuliaa hyvin koulituksi 
äidiksi. Tuulia tietää tarkalleen, miten tyttärestä kasvatetaan 
omanarvontuntoinen -  mutta kun tytär todella syntyy, Tuulia 
heittää kaiken opitun jälkipolven huoleksi.

Yöpöytäkirjallisuuden sijaan voisi puhua 
hoitopöytäkirjallisuudesta. Lahjat tuo keskustelun äitiyden 
kielellisistä ja kulttuurisista rajoista niin lähelle yksityistä elämää 
kuin kaunokirjallisuuden keinoin on mahdollista.


Äidin rajat ovat kielen rajat

Toisen lapsen kasvattaminen antaa Tuulialle mahdollisuuden 
vertailla lapsia ja niille suotua huomiota. Millaista on se 
kokemus, jota ensimmäisen kasvatuksesta on kertynyt, etenkin 
kun ensimmäinen lapsi oli poika ja toinen on tytär?

Työ opettaa tekijäänsä ja lapsi vanhempiaan. Äidin itseymmärrys 
muuttuu paitsi ympäristön ristiriitaisten kasvatusideoiden vuoksi 
myös lapsen kielellisen maailman imussa: "Kieli on kuin 
musiikki: kun maiseman lavasti uuteen kieleen, kaikki muuttui." 

Teoksen nimi juontuu naistutkimuksesta lainatusta ideasta: kun 
nainen tai mies tekee enemmän kuin hänen roolinsa perheessä 
edellyttäisi, hän kokee antavansa lahjan. 

Äidin väsymys, jonka myyttisyyttä Eeva Jokinen on 
perusteellisesti käsitellyt samannimisessä tutkimuksessaan, 
johtuu siitä, ettei hänen antamiinsa lahjoihin suhtauduta 
arvokkaina. Yksilö katoaa äitiyteen, väsyy ja turhautuu.

Siksi Lahjat on niin verraton kirja keskustelunavauksena, 
oikeastaan 83 teesinä lahjoista, jotka ovat olemassa vain äideille 
itselleen.

Romaanina Lahjat pysyy kasassa samanlaisen rytmityksen 
ansiosta kuin millä runokokoelmat toimivat. Kirjan kukin jakso 
alkaa omalla tavallaan, sitaatilla, väitteellä tai proosallisella 
tilanteella, ja etenee tapahtuman tai väitteen toiselle puolelle.

Rakenteessa voi kuvitella näkevänsä kirjoittavan kasvattajan 
elämänrytmin; ainakin kirjan lukemisessa rytmitys palvelee 
kiireistä kasvattajaa. 

Markku Soikkeli

--

KUOLEMA ON BRANDI JA TAIDE ENÄÄ TEKOJA

Leena Krohn: Unelmakuolema
Teos 2004


Tänä syksynä romaanit kertovat paljon perheistä ja etenkin keski-
ikäisten ihmissuhdeongelmista. Ainoa kirjailija, joka kirjoittaa 
ihmisistä yleisesti on Leena Krohn. Hänelle ns. suuret 
kysymykset ovat haaste ja lähtökohta tarinalle. 

Ihmisen ja koneen, hengen ja ruumiin oudot kytkennät ovat Krohnin 
kuvaamille ammattiauttajille käytännöllisiä kysymyksiä. Koska 
paradoksaalisiin kytkentöihin ei löydy tietoa, joka auttaisi 
erottamaan ihmisen koneesta ja hengen ruumiista, täytyy 
paradokseja kerätä ja vertailla toisiinsa.

Vaikka Krohn siirtyi vuosi sitten Teos-kustantamon leipiin, hän 
jatkaa entisten aiheidensa parissa. Tänä syksynä ilmestynyt 
Unelmakuolema-romaani on kiertokäynti Krohnin aiempiin 
kirjoihin. Henkilöt ovat tuttuja edellisistä romaaneista: tohtori 
Keinolempi, Håkan ja Umbra. He tutkivat samoja ihmiskuvan 
paradokseja kuin aiemmin. 

Mutta kenties jotain uutta on tullut Krohnin henkilögalleriaan. 
Aiemminhan hän on kuvannut lähinnä lapsineroja ja 
lapsenuskoonsa tarrautuneita aikuisia. Nyt Krohnilla on myös 
nuoria aikuisia, väliinputoajia, jotka kokevat tiedon ja materian 
tavoittelun yhtä mielettöminä.

Nuorisomuotiin kuuluva hysteerinen samastuminen 
joukkoliikkeisiin rinnastetaan käsitetaiteen ylilyönteihin. Sekä 
nuorisomuodissa että käsitetaiteessa banaali edustaa viimeistä 
"rehellisyyttä" muuten keinotekoiseksi muuttuneessa 
maailmassa.

Unelmakuoleman novellimaisia kappaleita yhdistää 
tapahtumapaikka, eutanasiakeskus, sekä keskuksen nukutuslääkäri 
Lucia. Omaehtoisen ja avustetun designkuoleman valinta 
Unelmakuolemassa on viimeinen mahdollisuus poistua 
arvokkaasti maailmasta, joka on menettänyt sekä arvonsa että 
järkensä.

Kaikki Krohnin kuvaamat ihmiset tavoittelevat täydellisyyttä, 
mutta huomaavat sen ajan ja kuoleman ylivoimaisuuteen nähden 
turhaksi. Ihmisillä olisi elämälleen enemmän kysymyksiä kuin he 
uskaltavat ääneen lausua. Kuinka paljon ruumiinsa tarpeista voi 
vapautua, ilman että kadottaa yleiset ja yksityiset kokemukset 
elämästä? Jos ruumis on ihmisen koti, miksi siinä on niin vaikea 
viihtyä?

Lopun ajan ilmiöitä esitellään luku kerrallaan. Ilmiöt kuvataan 
Krohnin tapaan analyyttisesti, mutta erityistä rakkautta Krohn 
tuntee uudissanoihin ja niiden keinotekoisuuteen. 
Synergiapäällikkö tai nukutuslääkäri ovat molemmat ammatteja, 
joissa käsitellään muita ihmisiä kuin materiaa.

Unelmakuoleman ero Krohnin aiempiin teoksiin on siinä, että 
tällä kertaa hän käyttää selvempiä analogioita nykypäivään eikä 
vaivaudu pahemmin peittelemään kritiikkinsä kohteita. 
Kissantappovideonsa puolesta argumentoinut Teemu Mäki on 
kirjassa taiteilija Käki, joka järjestää toinen toistaan 
mielipuolisempia performansseja.

"Kun tekoja kutsuttiin teoksiksi, kun niille annettiin nimi, ne 
lakkasivat olemasta tekoja", toteaa kirjan kertoja. "Sellainen 
ällistyttävä sekaannus oli yleistynyt etenkin kulttuuripiireissä, 
niiden henkilöiden joukossa, jotka pitivät itseään taideinstituution 
kantavina voimina."

Vaikka olen tasan samaa mieltä käsitetaiteen idioottimaisuudesta 
ja teknologiauskovaisten mielivallasta kuin Leena Krohn, 
toivoisin kaunokirjallisuudelta kuitenkin sofistikoidumpaa 
lähestymistapaa kuin liioittelu ja osoittelu. Kirkkaan ajattelunsa 
Krohn voisi muotoilla esseiksi ilman kaunokirjallisia koristeita ja 
henkilöiviä syytöksiä. 

Ettei vain Unelmakuolemakin olisi teoksen sijaan teko muiden 
joukossa, Krohnin performanssi hänen tehdessään rohkean loikan 
kustantajalta toiselle?

Markku Soikkeli

--

VILLIN POHJOLAN VAATIMATTOMAT SANKARIT
Jari Järvelän eräseikkailu sijoittuu vuoden 1929 Petsamoon


Jari Järvelä: Pieni taivas
WSOY 2004


Yrjö Pihlavan tie on kulkenut virkamiehestä uittopomoksi ja 
takaisin. Varmuus omasta ylivertaisuudesta tekee Yrjö Pihlavasta 
aikakautensa teflon-luonteisen sankarin, joka ei opi mitään 
kokemastaan, mutta on toisaalta valmis yhtä mielettömiin 
seikkailuihin kuin aiemmin.

Yrjö Pihlava on sellainen fiktiohahmo, jota ei kerta kaikkiaan voi 
jättää yhden kirjan varaan. Eikä hän ole jättänyt rauhaan luojaansa, 
kirjailija Jari Järvelää. Yhden romaanin sijaan luvassa on nyt 
ilmeisesti kokonainen trilogia.

Romaanissa Veden paino (2001) Jari Järvelä kuvaili Yrjön 
seikkailuja Aunuksen sota-alueella. Omien ja vihollisten luoteja 
väistellen Yrjö onnistui tuomaan uittoporukkansa kanssa lastin 
puita alas Miinalanjokea. 

Romaani Pieni taivas on itsenäinen jatko-osa Veden painolle. 
Juonta voi seurata aivan hyvin tietämättä mitään edellisestä 
kirjasta, mutta päähenkilöt Yrjö ja Sohvi käyvät paljon paremmin 
ymmärrettäviksi, jos on seurannut heidän toimintaansa osana 
uittoporukkaa villin Karjalan kunnailla.

Ja tällä kertaa ollaan sitten villissä pohjolassa. Vuosi on 1929, 
Petsamon nikkelikaivos on vasta tutkimusten asteella, mutta 
pohjoisessa liikkuu jo kaikensorttista ongenonkijaa etsimässä 
malmeja ja jokisimpukoiden helmiä. Lisäksi Petsamo on 
kiehtova kasveiltaan ja maantieteeltään, paikka jossa maa ja meri, 
etelän kuljeksijat ja pohjoisen koltat kohtaavat.

Romaanin rakenteesta näkyy, että ensiksi Järvelällä on ollut 
paikka ja sitten siihen sopivat arinat. Kirjan alkuosa on suorastaan 
pitkäveteinen verrattuna edellisen romaanin rivakkaan aloitukseen, 
jossa muutamassa sivussa viskattiin kirjanoppinut virkamies 
keskelle sota-aluetta ja raavasten äijien tukkitöitä.


Miesten eksoottinen pohjola

Edellisen romaanin alussa Yrjö oli koulinut itsensä suunnittelijaksi.
Nyt hänet on koulutettu Metsähallituksessa tutkijaksi ja agentiksi. 
Tutkijan kykyjään hän suuntaa siihen, millä menestyä osakemarkkinoilla:

"Täällä kotomaassa on sen sijaan sijoittajalle arvokkainta kaikki 
sellainen, joka surisee, jyskyttää tai päästää sankasti savua. Myös 
isot räjähdykset kelpaavat."

Kuvaus Yrjön elämästä Helsingissä antaa koomisen vastavärin 
sille, millaisiin oloihin hän joutuu myöhemmin Petsamossa. 
Tällaisiin eräseikkailuihin on kuulunut etelän ja pohjoisen 
vastakohtaisuus: etelässä naisten hallitsema perhepiiri, pohjoisessa 
miehinen vapauden valtakunta.

Vasta sivulla 173 tarina ponnahtaa liikkeelle, kun Yrjö Pihlava 
nousee lentokoneeseen ja aloittaa salaisen tutkimusmatkansa. 
Hänen on tarkoitus löytää Petsamon seudulta harvinaista asbestia 
ja kullanarvoisen mineraalin avulla pelastaa tärveltynyt maineensa 
sekä perheensä omaisuus.

Romaanin toinen, kertomusta rikastava näkökulma on Sohvi 
Uutelalla. Hänkin tekee matkaa Petsamoon, mutta ei enää 
uittoporukan likkajätkänä, vaan tarkkasilmäisenä liikenaisena. 
Pohjoisen ilmaa maistellessaan hän alkaa suunnitella sanatorion 
perustamista keuhkotautisille.

Järvelä kuvaa perinpohjaisesti niin Yrjön lentomatkan kuin Sohvin 
autokyydin pohjoiseen. Suomi elää orastavan turismin ja 
popularisoituvan kaukokaipuun aikakautta, eksoottinen pohjoinen 
kiinnostaa yhtä paljon kuin Tulenkantajien Eurooppa.

Yrjö ja Sohvi ovat vaeltaviksi minäkertojiksi sopivia luonteita, 
etenkin kun he ottavat tehtävänsä vakavasti. Yrjö jäljittelee 
puheessaan kirjaviisautta ja pyrkii antamaan yleispätevän 
selityksen näkemälleen; Sohvi on luonteeltaan käytännöllisempi, 
mutta tarttuu hänkin muiden tekemiin virheisiin. 

Absurdi huumori syntyy siitä, että toimelias päähenkilö ymmärtää 
paremmin veden ja kivien kuin ihmisten luonnetta.

Ja romanssihan siitä koituu, kun toimeliaat ihmiset törmäävät 
erämaassa. Yrjön ja Sohvin rakkaus on ääneen lausumatonta, 
yhteisten tekemisten kautta syntyvää luottamusta, jota kertojien ei 
tarvitse itse kommentoida. 

Mitä karummissa maisemissa liikutaan, sitä jalommiksi muuttuvat 
ihmiset ja heidän tunteensa Järvelän kirjoissa. Asbestin- ja 
timantinetsintä osoittautuu toissijaiseksi, kun on pelastettava 
ihmisiä erämaasta.

Lopulta päästään jopa tukinuittoonkin ja Yrjö ja Sohvi saavat 
huomata muuttuneensa legendojen materiaaliksi. Näissä 
erämaahan sijoittuvissa osuuksissa Järvelän kolkko huumori toimii 
parhaiten. Miten etelän virkamies, jolta puuttuu 
suhteellisuudentaju omista kyvyistään, pärjää omavaltaisten 
kulkumiesten ja koirina kohdeltujen kolttien välissä, siinä olisi jo 
riittämiin ainesta yhdeksi kirjaksi.


Seikkailut loppuvat lama-aikaan

Järvelä kuitenkin tuo sankarinsa vielä takaisin etelään ja 1920-luvun
talousoptimistiseen ilmapiriin. Muutenkin Pieni taivas on juoneltaan 
epätasainen ja materiaaliltaan hajanainen vaellustarinaksi. Tämä näkyy 
myös kirjan sivuhenkilöissä. Avustavan kaverin roolia täyttävä 
Kikero ja salaperäinen lentäjä Parta ovat hahmoja, joilla on kyllä 
paikkansa juonessa, mutta jotenkin he jäävät etäälle minäkertojien, 
ja siten myös lukijan, tunteista.

Pieni taivas on kiitettävän toiminnallinen lukuromaani, mutta 
lavennus kahteen näkökulmaan ei näytä sitoneen yhteen kaikkea 
historiallista materiaalia, jonka Järvelä on halunnut tarinaansa 
käyttää. Jatkoa Yrjön ja Sohvin tarinalle jää joka tapauksessa 
odottamaan kiinnostuneena.

Markku Soikkeli


--

KAMALAT TYTÖT UIMA-ALTAALLA

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö
Suom. Liisa Ryömä
Teos 2004


Amerikkalainen tyttö on monitasoinen tarina tyttöydestä. Tarjolla 
on rakkautta saturomanssin ilmapiirissä, murhamysteeriä 
dekkarin tapaan, sekä suomenruotsalainen äveriäs perhedraama. 

Romaanitaiteen repertuaarista on käytetty kaikki mahdollinen - 
samoin kertojaäänen epäluotettavuudesta.

Harvoin kirja tulee näin lähelle lukijaansa, juttelee ja kommentoi 
kertomustaan kuin hyvälle ystävälle. Kirjan ainutlaatuinen 
tunnelma perustuu lystikkäälle, paikoin raivostuttavan 
itsetietoiselle kielelle, joka kävi tutuksi jo Monika Fagerholmin 
edellisessä romaanissa Diiva (1998).

Ennen kaikkea Amerikkalainen tyttö on kuvaus siitä, kuinka 
tyttökulttuuri sopeutui Suomeen 1960-1990 -luvuilla. 
Fagerholmin romaani on kuin sarja päällekkäisiä leikkejä, joiden 
roolihahmot on leikattu häijyinä karikatyyreinä 
suomenruotsalaisesta sosieteetista.


Satuja ja murhia

Amerikkalainen tyttö ei ole sen vaikeampi kuin Monika 
Fagerholmin kaksi edellistä romaania, mutta vaativampi. 
Metafiktion riemu, ilo siitä, että kuvatulla maailma on aivan oma 
kielensä, loistaa Fagerholmin tyylissä. Se myös vaatii lukijalta 
enemmän kärsivällisyyttä kuin perinteinen proosa.

Ja kyllä se palkitseekin. Amerikkalainen tyttö on viime syksyn 
kirjojen keskellä kuin oma maailmansa.

Romaani alkaa amerikkalaisen Eddie-tytön ja kahden 
suomalaisen teinin romanssista vuoden 1969 Porkkalanniemellä. 
Niemestä puhutaan pelkkänä Seutuna. Seudun tapahtumat ovat 
täysin irrallaan Suomen historian tähtihetkistä. 

Kaikki se mitä Seudulla tapahtuu, heijastelee nuorisokulttuurin 
läpitunkevuutta. Nuorisokulttuuri esitetään myyttien maailmana, 
jossa muodikas sanonta tai tyyli leviävät ilman välittäjäporrasta, 
yhtä hyvin Yhdysvalloista Porkkalanniemelle kuin toiseen 
suuntaan. 

Seudun paikallishistoriasta on jäljellä Eddien hukkumista 
koskeva murhamysteeri. Tarinan nuorille naisille, Sandralle ja 
Dorikselle, Eddie on yhtä todellinen esikuva kuin 
nuorisokulttuurin tarjoamat sukupuolifantasiat. 

Tyttöydellä tuntuisi olevan aivan oma kuvastonsa, joka taltioi ja 
parodioi ajankohtaisia naismyyttejä. Eddien surma ei ole aivan 
irrallaan Kyllikki Saaren tai Bodom-järven murhamysteeristä.

Murhamysteeri keskittyy vauraan talon kellarissa sijaitsevaan 
uima-altaaseen. Allas, talo ja omat huoneet ovat kuin muotteja, 
joissa ihminen muuttuu tilan haltijan oloiseksi, "ei paremmaksi 
eikä huonommaksi, vaan toiseksi."

Leikkinä alkanut mysteeri muuttuu rituaaliksi, jonka nimi on 
sama kuin romaanin. Sikäli kirjan kertoja on osa leikkiä. Hän 
kommentoi kertomaansa ja käyttelee henkilöidensä puhekieltä 
korostaen kursiivilla ne sanat, jotka parhaiten edustavat 
puhujaansa.


Elämä kuin "lääppimislaulu"

Ensimmäiset puolensataa sivua lukija saa sopeutua Eddien 
tapaukseen. Sitten aletaankin kertoa aivan uutta tarinaa. Kyseessä 
on romaanin satumaisin osuus, jossa kuningatar on muotimamma 
Lorelei Lindberg, kuninkaana rikas aviomies "Oolantilainen" ja 
prinsessana tytär Sandra.

Kertoja sekoittaa traagisia tapahtumia Sandran ja Doriksen 
keksimiin fantasioihin. Välikertomuksissa hypätään 
sivuhenkilöihin, joiden elämä välittyy Sandran ja Doriksen 
keskiöön yhtä todellisena kuin urbaanit legendat. 

Yhteiskuntaluokat ovat nekin sadun kuvastoa: niemen 
ulkopuolella hallitsee rahvaan "suokuningatar", mutta niemen 
keskipisteessä on muumilaaksomainen "serkkutalo".

Kun tarina alkaa näyttää liian villiltä, kirjan kertojaääni 
keskeyttää juonen. Hän toteaa, että todellinen elämä ei noudata 
dramaturgian sääntöjä: erilliset juonenlangat ovat ja pysyvät 
irrallaan toisistaan. Sandran ja Doriksen tapauksessa ainoa 
ohjesääntö löytyisi kasetilta nimeltä "Tuhat ikivihreää 
lääppimislaulua lemmensairaille".

Fagerholmin kuvaamat 1960-luvun kasvatit ovat persoonaltaan 
joustavia. Heistä voi muovautua millaisia supertyttöjä tahansa, 
aivan kuten Diiva-romaanin päähenkilöstä. Kun aikuisetkin 
kuluttavat fantasioita nuoruudesta, kellään ei ole kosketusta 
historiaan.

Vasta romaanin lopulla lukijalla on jonkinlainen varmuus 
Sandran ja Doriksen tavasta pelata tarinoillaan. Ja vasta silloin 
lukijalle kerrotaan mikä Doriksen salaisuus oikein olikaan.

Vielä kirjan jälkisanoissa lukijalta viedään perusteet päätellä, 
millaista tarinaa hän on lukemassa. Kirjailija esittää kiitoksensa 
ja tunnustaa teoksen fiktiivisyyden, mutta ilmoittaa samalla 
romaaninsa olevan ensimmäinen osa kokonaisuudesta nimeltä 
"Säihkenäyttämön loppu". Leikki tulee jatkumaan.

Markku Soikkeli

--

Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein Saaristo