Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein SaaristoSOIKKELIN KIRJA-ARVOSTELUJA
Vuoden 2000 kaunokirjallisuutta
2007 ilmestyneitä kirjoja
2006 ilmestyneitä kirjoja
2005 ilmestyneitä kirjoja
2004 ilmestyneitä kirjoja
2003 ilmestyneitä kirjoja
2002 ilmestyneitä kirjoja
2001 ilmestyneitä kirjoja
1999 ilmestyneitä kirjoja
1998 ilmestyneitä kirjoja
1996-1997 ilmestyneitä kirjoja
Tietokirjallisuus
(julkaistu Satakunnan Kansassa, Aikakoneessa ja Kiiltomadossa)
Päivi Alasalmi: Metsäläiset
Riikka Ala-Harja: Strip
Orson Scott Card: Kisälli Alvin
Neil Gaiman: Tähtisumua
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Laila Hietamies: Kesän korkea taivas
Risto Isomäki: Herääminen
Olli Jalonen: Yhdeksän pyramidia
Eeva Joenpelto: Uskomattomia uhrauksia
Katja Kallio: Kuutamolla
Päiviö Kangas: Matkalla matkain päähän
Jussi Kylätasku: Jalmarin toinen tuleminen
Toivo H. Laine: Vie minne tiesi
Ursula K. LeGuin: Sisämeren kalastaja
Kimmo Lehtonen: Yli uusien rantojen
Raimo Lennes: Cantata profana
Tuula Levo: Neiti Soldan
Silja Mansikka: Marian viitta
Sari Mikkonen: Ihmisen poikaset
Mari Mörö: Lyhyttä tavaraa
Mari Mörö: Pulukeikka
Paul Muldoon: Jotakin muuta
Arto Paasilinna: Ihmiskunnan loppulaukka
Mauri Paasilinna: Sääsket
Jukka Pakkanen: Marianzan raitiovaunut
Jusa Peltoniemi: Jäähyväiset sukuromaanille * FINLANDIA-ehdokas *
Niina Repo: Miehen kuolema
Pirkko Saisio: Vastavalo * FINLANDIA-ehdokas *
Juha Seppälä: Suuret kertomukset * RUNEBERG-voittaja *
Dan Simmons: Endymionin nousu
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi * FINLANDIA-voittaja *
Jouko Sirola: Sisustus
Joni Skiftesvik: Gagarin kinoksessa
Anja Snellman: Aura
Mikaela Sundström: Alati taivaat
Juhani Syrjä: Juho 34-63
Taina Teerialho: Lännen väkeä
Eeva Tikka: Lohikäärmekylpy * FINLANDIA-ehdokas *
Taija Tuominen: Tiikerihai
Leila Tuure: Hyvä mies
Antti Tuuri: Aukko taivaassa
Kaari Utrio: Yksisarvinen
Olen ryhmitellyt erikseen tietokirja-arvosteluni, 1996-1997 -ilmestyneet kaunokirjallisuuskritiikit, 1998 ilmestyneet kaunokirjallisuuskritiikit, sekä 1999 ilmestyneet kaunokirjallisuuskritiikit
-- OMAN ELÄMÄNSÄ RUNOILIJAT Raimo Lennes: Cantata profana Kustannusosuuskunta Muusa Päiviö Kangas: Matkalla matkain päähän Omakustanne, 2000 Kustannustalojen runokäsitys on puritaanisempi kuin proosaa koskeva julkaisupolitiikka, eritoten sen vuoksi, että runous on osa kustantamon julkisivua. Taloudellista voittoa runokokoelmalla on turha kuvitellakaan. Ne yksityishenkilöt, jotka julkaisevat runonsa oma- tai pienkustanteena, ajattelevat hekin julkisivuaan. Jos julistamisen tarve tai itsetunto ovat korkealla, runoilija epäilemättä löytää yleisönsä lähipiiristäkin. Omakustanteen julkaiseminen sen sijaan edellyttää hienoista narsismia. Varmuus oman runotyylin kelpoisuudesta ei tietenkään ole huono piirre kirjoittajassa, mutta jollain keinolla hänen pitäisi puhutella tuntematontakin lukijaa. Kun tyyli on yksityinen makuvalinta, pitäisi runoissa olla jotain voimakasta ja yllättävää. Porilaisen Raimo Lenneksen esikoiskokoelma cantata profana on mitä tyypillisin pienkustanne runouden saralla: eristetyistä havainnoista koottuja lyhyitä muisteloita sekä kansanviisauksia muistuttavia arvoituksia. Muistelopalat kertovat hetkistä meren rannalla, matkalla ja hylätyissä taloissa: "kumarrut poimimaan/ peurankelloja// polvitaipeesi kuultaa/ vaaleansinisiä jokia". Säejako ja rinnastukset ovat mielivaltaisia, eivät mielikuvitusta haastavia. Lenneksen resititatiivi-osastossa eli aforismeissa on sentään ideakin ("palasi tappamasta suutelemaan // terapia"), mutta tokaisujen jakaminen sivuittain ei herätä runokasta tunnelmaa. Kepeitä nämä ovat, mutta eivät tarkkoja. Päiviö Kankaan kokoelma "runoja ja aforiimejä" on sekin havainnoista koottu. Kankaan runoissa ollaan retkellä: Lapissa, vuodenajan maisemassa, elämän ja rakkauden metsästyksessä. Kankaalla on takanaan neljä kokoelmaa novelleja ja kirja kalakertomuksia. Runoihin on pyritty tiivistämään ytimellinen hetki luonnossa tai kaupungissa. Kielikuvat eivät kuitenkaan synny pelkillä "jääntuloyöt"-tyyppisillä sanavalinnoilla. Haahkan vertaaminen kasinopeluriin on kyllä hauska huomio suojavärien käytöstä, mutta havainnon pitäisi saada aivan oma muotonsa kielessä. Tällaiset luontotekstit olisivatkin elävämpiä kokemusta eritellessä ja taustoittaessa. Markku Soikkeli -- JORMA JOKA JÄRKKYI Leila Tuure: Hyvä mies Karisto 2000 Leila Tuuren kasvuromaani kertoo suomalaisen perusmiehen elämäntarinan. Nimeään myöten Jorma on tyypillinen jössikkä, mutta hän toteuttaa kahden miestyypin unelmaa: kesät hän viettää vapaana autoilijana ja maaseudulla kiertelevänä don juanina, syksystä kevääseen taas konservatiivisena historian opettajana. Länsirannikkolaisen Jorman elämäntarinaa valotetaan kaukaa Freeti-vaarista alkaen. Anderssonien autoilijasuku edustaa kaikessa keskivertoa. Vaarin sukutalo on keskikokoinen tönö, pientä kuljetusfirmaa pyörittävä isä vieroksuu koulunkäyntiä, ja Jormastakin kasvaa pienten perusarvojen kannattaja. Turussa suoritettujen opintojen aikaan Jorman uskonnolliset arvot muuttuvat suurmiesten ihailuksi. Historia korvaa Raamatun selitykset hyvästä miehen elämästä. Minämuotoisen romaanin ironia sisältyykin Jorman yritykseen kertoa itsestään suurmiesten historiaa muistuttava elämäkerta. Ainoan pojan ainokaisena poikana Jorma on tyypillisen itsenäinen mies, joka ei tarvitse sukua muuten kuin lastenhoitajaksi. 1960-80 -lukuihin painottuva romaani tuo esille Jorman ajatuksia muodin ja puheenaiheiden muutoksesta. Jos Hyvä mies olisi mieskirjailijan kynästä, sitä pitäisi tollon sovinistisena; naiskirjailijan tekemänä sitä mielessään kiittelee vapautuneesta naiskuvasta. Ihmissuhteiden määrä kertoo jotain päähenkilöstä; laatu ei yhtään kenestäkään. Kaksoiselämästä ei synny sellaista kompleksista ihmiskuvaa kuin kirjailija lie toivonut. Jopa viettelijänä Jorman on tyytyminen pelkkiin välipaloihin, perunasäkkien päällä käytyihin onnen hetkiin. Ihmiskuvaus keskittyy siihen, miten vapautuneita kukin on milläkin elämän alueella. Romaanin tavoite on pätevä, mutta kiinnostavaa kokonaiskuvaa Jormasta ei muodostu, niin pajon mahdollisuuksia parodiaan kuin tämä konservatiivinen don juan tarjoaisikin. Jorman elämä järkkyy vain sen verran, että 1980-luvun didaktinen vapaahenkisyys ja mieskuvan moninaistuminen herättää hänen vastalauseensa. Markku SoikkeliKatso myös arvosteluni Leila Tuuren edellisestä kirjasta "Sinisukka"
-- ISÄN MERKKEJÄ ITALIASTA Jukka Pakkanen: Marianzan raitiovaunut Like 2000 Nuorekas herrasmieskirjailja Jukka Pakkanen on aloittanut uuden vuosituhannen kokoelmalla, joka kierrättää paitsi hänen edellisten kirjojensa aiheita myös muuntelee yhteistä teemaa: kadonneen isän etsintää. Pakkanen on kirjoittanut erityisesti urheiluaiheisia tarinoita, mutta kirjoissaan Hotelli Destino (1983) ja Huone taivaan kellarissa (1988) hän on kokeillut myös kolkkoja virkamieskuvauksia. Näyttämönä on lähitulevaisuuden Eurooppa, jossa byrokratia on pyyhkinyt kaupunkien historian ja erityisluonteen. Tällainen on uusimmankin kirjan maailma. Kokoelman novelleissa setvitään vaikenevan isän ja elämässään pettyneen pojan suhteita vieraaksi käyneissä kaupungeissa. Perusteellisimmin teemaa käsittelee kirjan niminovelli, jossa työssään epäonnistunut "urbanologi" lähtee kotikaupunkiin hautaamaan isäänsä. Sävyisä tarina saattaa olla raikas elämys niille, jotka eivät lue kirjan muita novelleja tai tunne Pakkasen romaaneja; se olisikin sietänyt sijoittaa kirjan ensimmäiseksi. Pakkasen kuvaamia kaupunkeja hallitsevat anonyymit virastot ja hotellit. Jälkimmäiset alkavat muistuttaa edellisiä, koska hotelliin asettuneet ihmiset arkistoituvat ja unohtuvat. Vain raitiovaunun kaltainen koti voi pitää ihmisen vapaana virallisista määritelmistä. Tällaisen ihmisen "sielu on jälki kuolleiden teoista". Viitteellisin tarina on kiirastorstaille sijoittuva proosaruno äidin ja tyttären matkasta. Siinä missä novellien mies valitsee kuuliaisuutensa kaupungin ja isän välillä, tekee nainen valintaansa miesten edustamista uskonnoista. Uskontoihin lasketaan tietysti jalkapallokin, kun Italiassa ollaan. Italia on ollut Jukka Pakkasella kertomuksen kehys niin urheiluromaaneissa kuin kolkoissa virastofantasioissa. Pakkasen Italia ei kuitenkaan ole välimerellinen paratiisi eikä Firenzen tai Rooman näköinen kulttuurin kehto, vaan paikattomien katujen ja ajattoman byrokratian pikkukaupunki. Ainoa kiinnekohta historiaan on urheilu. Novellissa "Andrean putoaminen" selvitetään syitä urheilijan itsemurhaan, ja novellissa "Piazza Europa" tutkitaan Helsingin olympialaisten jälkiseurauksia. Aivan vakavissaan Pakkanen tarjoaa tarinaa aivosyöpää sairastavasta suomalaisesta, joka voi tunnistaa isänsä vain Juventuksen väreistä. Pateettisuuteen saakka Pakkanen toistelee, että vahvan isämallin puuttuminen eksyttää kaupungissa sekä ihmiset että kadut outoihin suuntiin. Toki hän kirjoittaa tarinansa hallitusti ja saa jazz-baarin kohtalokkaan naisen näyttämään kuvaan kuuluvalta, mutta armottoman kliseisiä nämä tarinat ovat toisiinsakin nähden. Slangilla koristeltu sinä-muotoinen kertomus tai runon tapaan rytmitetty novelli eivät nekään rikastuta sisältöä. Uuden kustantajan leipiin siirtyneeltä Pakkaselta tämä ei tosiaankaan ole paras mahdollinen esittäytyminen. Markku Soikkeli -- EKSYNEIDEN ELÄMYSMATKAILUA Mauri Paasilinna: Sääsket Gummerus 2000 Omaa aforismiaan mukaillen Erno Paasilinna totesi äskettäin, että kirjailijaksi tullakseen on synnyttävä sukuun, josta kirjailijoita kasvaa. Esimerkiksi Paasilinnan veljeksistä kynän varteen ovat nousseet Arto, Erno ja Mauri, kukin hieman erilaisen yleisön kasvattamana. Nuorin veljeksistä, Mauri, on oudompi maineeltaan, mutta tyylissä on kyllä samaa suolaista satiiria. Myös karu luonnonkuvaus, eritoten pohjoisen erämaan, näkyy edelleen viehättävän paasilinnoja. Erno osallistui viime vuonna Inari-järven dokumentointiin ja Maurilta ilmestyy nyt neljäs juttukokoelma pohjoisen elämästä. Sääsket-kokoelma kuvaa nimensä mukaisesti pienintä yhteistä häiritsijää. Niminovellissa sääsket pakottavat turistinuorukaisen pakenemaan lappilaisen muorin kyytiin. Maaseuturomanssin roolit vaihtuvat muorin vokotellessa avutonta vaeltajaa keskellä Rääsikkösuon aavaa, mutta lavastusta pidemmälle tapaus ei etene. Sääsket pääsevät aterialle. Jutuissaan Mauri Paasilinna kuvaa sen pienimmän häiritsevän hetken, kun ihmiset ovat epävarmoja toisistaan tai toimistaan. Turistien elämysmatkailu pohjoisen kairalle päättyy sitä nolommin, mitä vapauttavampaa kokemusta siltä odotetaan. Tarinan käännekohdaksi riittää amiraaliperhosen väliintulo: riita perhosen alkuperästä erottaa etelän pojan pohjoisen tytöstä. Kun on rajattomiin aikaa ja avaruutta, ehtivät monenlaiset onnettomuudet osuua varmaan matkantekoon tottuneen reitille. Vain kairaan sopeutuneella on kärsivällisyyttä harkita isoimmat tekonsa. Itsemurhankin voi jättää aina tuonnemmaksi, koska milloinkaan ei tiedä, mitä tunturi työntää kylään. Paasilinnan parikymmentä jutelmaa kylältä, kaupoista ja kairasta eivät pyri novellin kaltaiseen suljettuun kertomukseen. Pituudeltaan ja asenteeltaan ne ovat kuin kolmelle palstalle mahtuvia tarinoita maamiesseuran vuosijulkaisusta. Luonnonkuva on ajatellumpi ja tyylitellympi kuin ihmiskuva. Huumoriltaan Mauri Paasilinnan tarinat ovat selitteleviä ja alleviivaavia, eikä niitä voi suositella aivan niillekään, jotka etsivät reheviä suomalaishahmoja tai hiillosmakkaran kaihoa. Näiden juttujen perhosefekti perustuu onnettoman tilanteen tunnistettavuudelle ja vitsikkäälle jälkiviisaudelle. Kirjaksi koottuna ne menettävät tehonsa. Markku Soikkeli -- "NAINEN OLI KUURO OLEMUKSENI HUUDOILLE" Katja Kallio: Kuutamolla Otava 2000 Sinkkukirjallisuus ei ole yhtä korkeassa kurssissa kuin nuoren vapaan kaupunkilaisen elämää käsittelevät tv-sarjat. Itse asiassa tapahtumien sarjoittuminen on vakiintunut muoto sinkkuelämän kuvauksessa. Sarjahurmaajan uhrina tai sarjaluuserin kaverina sinkku voi verrata tilannettaan perheellisten elämänrutiineihin. Mikäli sinkkuutta käsitellään positiivisena irrallisuutena, sen päähenkilöksi edellytetään vahvaa bailaajaluonnetta tai työnsä sentimentalisoimaa ammatti-ihmistä. Esimerkiksi amerikkalaisen viihteen supersinkut ovat liikkuneet tällä akselilla ystäväpiirin tukemina. Katja Kallion Kuutamolla osoittaa, että sinkkuelämää on vaikea kuvata vakavasti, ainakaan perisuomalaisilla romaanihenkilöillä. Vaikka perhetausta ja työ asettaisivat vähemmän vaatimuksia, on sinkku tukevasti kiinnittynyt muutamaan ystävään. Näitä sareja ja jareja Kallio kuvaa yhtä innostuneesti kuin katselisi heitä Woody Allen -elokuvan päähenkilöinä. Vastavoimana ovat merkkivaatteissa kulkevat ihmiset, joiden moukkamaisuus paljastuu (amerikkalaisen) elokuvatrivian köyhyydessä. Kuutamolla-romaanin minäkertoja on kirjakauppias, joka kompuroi romanssista seuraavaan. Sinkkuluonteiden samankaltaisuus varmistetaan yhteisillä leffasuosikeilla. Naisen sydämen voi valloittaa "Taksikuskin" repliikeillä ja miehen kyyneleet pysähtymään imitoimalla Vivien Leighiä. Minäkertoja ei juurikaan kommentoi sitä, että hän laatii päiväkirjamaista selontekoa tuntemattomalle lukijalle. Yksityiskohtien näppäryys, etenkään viitteet tuttuihin elokuviin, eivät tuo kertomukseen henkilökohtaisuutta edes parodisessa tarkoituksessa. Koska minäkertojan makumaailma perustuu elokuvien kuluttamiselle, hänen ei tarvitse juurikaan pohtia autenttisen elämän tai vilpittömän ihmisen perusluonnetta. Seksin raadollisuus tai ammatin haasteellisuus ovat kaukana hänen kokemuksistaan. Koominen sinkku on eräänlainen nykypäivän ihmissusi: 15-vuotiaan tunne-elämä kolmikymppisen kehossa. Kuutamolla ei eroa kioskiviihteestä juuri muuten kuin olohuoneisiin (videoiden ääreen) keskittyvällä kuvauksella. Järkyttävän kömpelöt vertaukset kuten orgasmi "otsalohkon aukaisuna" tuovat teokselle kyseenalaista lisäarvoa. Elokuvistakin opitaan vain näyttelijöiden nimiä. Koska Katja Kallio on itse kustannustoimittaja, lienee hän kirjoittaessaan ajatellut jotain tiettyä lukijaryhmää. Ehkä sellaisiakin lukijoita löytyy, joille lause "Nainen oli kuuro olemukseni huudoille" on järjellinen ilmaisu? No, Kuutamolla on ainakin turvallinen tyttökirja. Tarinan sopuisimmat hetket vietetään koiran ja videon keralla. Markku Soikkeli -- KÄNNYKKÄPAKINOITA Mari Mörö: Lyhyttä tavaraa WSOY 2000 Tämä oli tulossa: pakinat muuttuvat kännykkäviesteiksi. Mari Mörön pakinakokoelma koostuu niin lyhyistä jutuista, että ne voisi pientä väkivaltaa käyttäen runtata kännykän tekstiviesteiksi. Etenkin kun niiden huumori perustuu muun muassa uuden viestintätekniikan suomalle komiikalle. Kun soinnuiltaan kolea ja rakenteeltaan mutkikas suomen kieli on pakotettu tekstiviestin tiiviyteen, syntyy tahatonta komiikkaa. Tarvitaan tarkkakorvainen pakinoija, mielellään Mari Mörön kaltainen useita lajityyppejä taitava kirjailija, joka huomaa tämän komiikan vivahteet. Lyhyissä jutuissaan Mörö vääntää uudissanoista runoutta, mutta antaa tuoretta sisältöä myös ikivanhoille formaateille. Käyttöohje neuvoo miesten kierrättämistä ja seurapelin säännöt opastavat parisuhteen fraaseihin, rakkauskirje on puettu rikostutkinnan pöytäkirjaksi. Parhaimmillaan Mörön pakinat ovat hulvattomia yhteenottoja holhoavan ohjeen ja hävyttömän paljastuksen välillä. Niksi-suomalaisten neuvokkuus on viety niin pitkälle, että kaikki yksityisasiat voidaan muuttaa julkiseksi keskusteluksi. Toisaalta Mörö ei edes yritä pelata vivahteilla, vaan ryöpyttää uudissanoja niin paljon kuin pakinaan mahtuu. Hyperkorrektista asiatyylistä paljastuu monimerkityksisyyttä. Varsinaisia tyylihelmiä kirjassa on vain muutama. Suurin osa pakinoista on sanaleikille perustuvia rynnistyksiä tutun lehtiosaston lävitse. Tutun formaatin muunneltavuudesta voi tietysti oppia yhtä paljon niidenkin kohdalla. Pakinan perinteisiin pilkankohteisiin on kuulunut asiantuntijoiden ammattikieli. Mörö tekee tällaista satiiria määrätietoisuudella, jossa hauskinta on asenne, tuttujen ilmiöiden tunnistaminen yhdessä kirjailijan kanssa. Hyvä esimerkki on pakina, jossa kerrotaan itsenäisen Suomen historia lusikan näkökulmasta. 1930-luvulla näkyy "ulkopuolisen lusikan varjo sopassa", 60-luvulla eletään "lusikkakriisi" ja 90-luvulla kohdataan "puoli miljoonaa ihmistä ilman lusikkaa". Pakina on tuoretavaraa, joka säilyy kokoelmana jopa kehnommin kuin jääkaapin oveen teipattuna leikkeenä. Sisältöteollisuuden sovellukseksi pakina olisi silti omiaan, niin näppärästi se sopii hartaankin tekstin tiivistelmäksi: "Nähdään pian sekin päivä, kun elo lyö harmaan langattoman käteen." Markku Soikkeli -- URBAANI KAUHUTARINA MAASEUDULLA Päivi Alasalmi: Metsäläiset Gummerus 2000 Päivi Alasalmi tuli julkisuuteen raadollisten kaupunkitarinoiden kirjoittajana. Saatuaan mainetta tarinoidensa "rankkuudesta" hän lähti kokeilemaan satiirisempaa tyylilajia ja löysi kohteekseen klassisen kauhuromanssin. Tuloksena oli suomalaiseen miljööseen nokkelasti lokalisoitu, feministinen kauhuromaani Vainola (1996). Kohteensa tunnustavaa satiiria ja kauhua löytyy myös Alasalmen uusimmasta teoksesta, Metsäläiset-romaanista. Alasalmi kuvaa nuorta avioparia, joka muuttaa maaseudulle ja toteuttaa monien kaupunkilaisten unelman siitä, mitä elämällään tehdä niin kauan kuin "vielä voi lähteä". Vihreältä idylliltä näyttävä tarina muuttuu kauhukertomukseksi, kun syrjäseudulle kätkeytyneet kylähullut alkavat pelotella pariskuntaa. Matka Tampereelle ja Orivedelle ei ole pitkä, mutta paikkakuntalaiset elävät kuin sivistys, lamakaudesta puhumattakaan, ei olisi vieraillut kylässä muutoin kuin kauppa-auton muodossa. Tällä kertaa Alasalmen huumori kohdistuu kaupunkilaisten kuvitelmiin etätyöhön perustuvasta elämäntavasta ja maaseudun turmeltumattomuudesta. Päähenkilö Salla on taiteilijasielu, joka ei täysin ymmärrä sen paremmin ahdistuneen aviomiehensä kuin patologisen kylähullun vaarallisuutta. Kuunnellessaan kyläläisten juttuja Salla alkaa tuntea, että ei eläkään enää omaansa vaan suomenvirolaisen Lyydia-noidan elämää. Kauhuviihteelle tyypillinen possessio-idea vieraan identiteetin valtaamasta naisesta yhdistetään, parodiaa kai siinäkin tavoitellen, raskauden tuntemuksiin. Vainola-romaanin tavoin naispäähenkilö kuljetetaan viattomana kuin uhrilammas keskelle painajaista, jonka enteet lukija saa huomata hyvissä ajoin. Välillä yliluonnolliselta näyttäviä asioita tulkitaan arkisesti ja annetaan lukijan nauraa odotuksilleen: metsässä tavattu noita osoittautuukin kansanperinteen tohtoriksi. Alasalmen kauhutarinaan sisältyy siis jopa pakanallinen uskonlahko kuten possessio-tarinoiden klassikkoon, Ira Levinin "Rosemaryn painajaiseen" (1967). Identiteettien sekoittumista juuri naisen kohdalla voi verrata myös niinkin tuoreeseen kauhutarinaan kuin teattereissa parhaillaan pyörivään elokuvaan "Salaisuus pinnan alla" (2000). Huumorissa ja kauhussa toimii samanlainen vivahteiden tekniikka. Lukijan tulee olla vain askeleen verran edellä päähenkilöistään, mutta suurten yllätysten täytyy iskeä arvaamatta. Alasalmi jymäyttää lukijaa kirjan puolivälissä: näkökulma vaihtuu taiteilijasta noitaan, tamperelaisesta Sallasta suomenvirolaiseen Lyydiaan. Lyydian myötä kirjan tunnelma muuttuu. Paikkakunnalla riehuva peto onkin aito ihmissusi. Urbaani kauhutarina sisältää kyllä psykologiset selityksensä siitä, miksi nainen muuttuu ihmissudeksi, mutta muuten näkökulmanvaihto on kuin teatteritemppu, tunnelman muuttaminen tehon eikä tarinan vuoksi. Sallan ja Lyydian samankaltaisuutta on toki perusteltu kirjassa pitkään. Alasalmi selittää maaseudulla riehuvan pedon taustaksi sitä sosiaalista helvettiä, jonka uhriksi Lyydia on joutunut kaupungissa. Samoin nuoripari tuo myötään idylliin painajaistensa aiheet, television ja sen välittämät aggressiot. Kun maailman ahdistavuutta ja houkuttavuutta ei ole osattu ratkaista kaupungissa, ei niistä päästä eroon metsänkään keskellä - todistaa Alasalmi. Yliluonnollisen kauhutarinan ja sosiaalidraaman liimaaminen toisiinsa ei kuitenkaan onnistu väenväkisin, eikä osoita luottamusta lukijan tulkintakykyyn. Hyvän kauhuromaanin lukija päättää itse, miten epävarmassa maailmassa hän elää tarinaan nähden, ilman että sitä selitetään päähenkilön mielenliikkeistä käsin. Alasalmi kyllä kirjoittaa läheisen ja lainaperinteen tuntien, mutta lopputulos on välillä sööttiä, välillä yhtä banaalia risukasakauhua kuin ensimmäisessä suomalaisessa kauhuelokuvassa Kuutamosonaatti (1988). Tällaiset kirjat ja elokuvat ovat kiinnostavampia ilmiöinä kuin kertomataiteensa edustajina. Ankeinta Metsäläisten tarinassa on se, että Alasalmi yrittää kiihdyttää tarinaa yhtä aikaa kauhu- ja perhedraaman asteikolla. Kysymykseen Sallan lapsen oikeasta isästä lukija ei jaksa reagoida kuin huokauksella: tämäkin vielä. Markku Soikkeli ------------------------------------ PIENIÄ KAUHEITA ODOTUKSIA Niina Repo: Miehen kuolema WSOY 2000 Epävarmassa maailmassa vilkas mielikuvitus käy taakaksi. Tappajabakteeri voi piileksiä jauhelihassa, roskakori kuristaa hissiin, ja rajumyrsky siepata lapsen vanhemmiltaan. Mikä tahansa voi muuttaa elämän skandaaliksi. Vilkkaan mielikuvituksen villitsemiä ihmisiä Niina Repo on kuvannut aiemminkin. Hänen henkilönsä väijyvät toisiaan perhepiirissä ja työpaikoilla odottaen skandaalin puhkeamista. Revon kolmas kirja perustuu pelkästään niille peloille, joita ihmiset elättelevät toisistaan. Miehen kuolemassa maaseudulle muuttanut joutoväki, kesäturistit ja taiteilijasielut, näkevät kauhuja kaikkialla. Ympäristö on idyllinen, mutta ihmiset säntäilevät kuin suuressa tragediassa. Kirja alkaa kuin suomalaisesta elokuvasta tuttu huvilafarssi, jossa maaseudun vakaa väki saa ihmetellä kaupunkilaisten hölmöilyjä. Katoamiset ja ryöstöt eivät vielä hätkäytä Revon kuvaamia ihmisiä, sillä nämä odottavat skandaaleja. Jospa mafia iskee juuri aamulypsyn aikaan? Kirjan päähenkilöinä ovat romantiikkaan taipuvainen nuori Matilda, navettaan taidenäyttelyä rakentava täti, sekä edellisen aviomies, mustasukkaisuuden riivaama toimittaja. Kertojanäkökulman vaihtuessa fantasian kohde saa oman vainoharhaisen äänen. Toimittajasedän mustankipeä näkökulma paljastaa taustoja mahdolliseen skandaaliin. Toimittaja on kostanut paikallislehden kolumneissa aisankannattajan roolin, mutta varsinaisiin rikoksiin hän ei tunne syyllistyneensä. Pienistä kauheista odotuksista Repo on koonnut dekkarin, joka on ainakin omaperäinen. Kun visvasyylä riittää edustamaan kuolemansairautta, ovat seksi ja väkivalta täysin kuvatun maailman ulkopuolella. Miehen kuolema ei ole, nimestään huolimatta, mikään feministinen dekkari. Dekkarin juonta tarvitaan paheiden vertailuun: miehen tarve kostaa nokkimisjärjestys on rikoksena yhtä triviaali kuin naisen kyky annostella mielisuosiotaan miehille. Häpeän ilmapiiri tuottaa kuvitelmia, joiden takana on todellisiakin rikoksia, mutta joiden motiivi on vähäpätöisempi kuin ihmiset kuvittelevat. Murhan merkkejä pilkottaa jokaiselta nurkalta, mutta tarina loppuu antamatta täyttä selvyyttä, mitä oikeastaan tapahtui. Niina Revon edellisiin kirjoihin verrattuna Miehen kuolema on sotkuinen ja suppeahko välityö. Rajujen epäluulojen heittelemät ihmiset ovat sittenkin aika pliisuja hahmoja näin pittoreskissa huvilaympäristössä. Markku Soikkeli -- KYLÄTASKUN RUJOT MUISTELMAT Jussi Kylätasku: Jalmarin toinen tuleminen WSOY 2000 Vaikea, kuolemanvakava sairaus halkaisee elämän kahteen suuntaan. Arkielämä jatkuu kuvitelmissa omana tarinanaan, mutta todellisuus perustuu uusille arvoille ja uudelle minäkuvalle. Niiden valossa menneisyyskin näyttää toisen ihmisen elämältä. Kirjailijalle ajatus vaihtoehtoisesta elämästä on tuttu. Kaikissa fiktiohahmoissa on kaistale itseä, ja läheinen roolihenkilö voi kasvaa alter egoksi, oman elämän naamioksi. Jussi Kylätaskun uusimmassa, romaanimuotoisessa muistelmakirjassa elämän halkaiseva sairaus on imusolmukesyöpä. Terve vaihtoehtoinen elämä saa alter egon, Kylätaskun aiemmista kirjoista tutun Jalmari Pussitalon persoonan. Minäkertojan omaa elämää hallitsee keskustelu kuoleman kanssa. Jalmarin toinen tuleminen on repaleisempi ja henkilökohtaisempi kuin Kylätaskun aiemmat kirjat. Se on myös, jos suinkin mahdollista, vieläkin ilkeämpi kommentaari suomalaisesta kulttuurielämästä kuin Kylätaskun poliittiset puheenvuorot. Julkisuuden uhrina Kirjailijan puheissa syöpä on julma vastaisku todellisuudelta. Syöpä on järjetön poikkeama siinä dialogissa, jota hän on käynyt julkisuuden kanssa: sairaus pakottaa instituutioiden ja asiantuntijoiden armoille. Lääkäreiden ammattisanasto määrää lauseet, joilla tulevasta elämästä voi kirjoittaa. Ei ole toki ensimmäinen kerta, kun kirjailija laatii itselleen nekrologia, jakaa oikeutta taiteensa ymmärtäjille ja pilkkaajille, ja kuvittelee jopa lööpit, joilla iltalehdet saattaisivat juhlia hänen tilaansa. Kylätasku painottaa, että kirjailija ei "keksi" juttujaan, vaan kirjoittaa siitä, mikä on hänelle sillä hetkellä totista totta. Kylätaskun romaanin tekee poikkeukselliseksi sen raivokkuus ja itseinho. Perinteiset sairaskertomukset ovat luovan kirjailijan kannalta pelkkiä opittuja malleja, jotka mitätöivät aiemmin eletyn elämän. Vakava sairaus tekee ihmisestä julkisen uhrin, loppuun kirjoitetun tarinan, ja tästä minäkertoja kieltäytyy raivoisasti. Vaikeuttaakseen median tähtäämistä Kylätasku herättää henkiin alter egonsa, Jalmarin. Kun muistelman ja proosakerronnan äänet risteävät, ei kukaan pääse loppuuntulkitsemaan, miten pitkälle sairaus hallitsee kirjailijaa/kertojaa. Kirjan "Jussi" näytetään yhtä kuvitteellisena henkilönä kuin "Jalmari". Kipeä julkkiskirja Jalmarin toinen tuleminen on kirja, johon lukijan on vaikea suhtautua, vieläkin vaikeampi kuin Seppo Heikinheimon postuumiin julistukseen tai Jouko Turkan itsesääliin. Kylätasku haluaa olla analysoijana armoton itselleen - "lautaselle ei jätetä mitään" - mutta jokaisen itsekritiikin hän kääntää lopulta rehvakkaaksi julistukseksi. Kirjan fantasiaosuuksissa vuorottelevat teloitukset ja katastrofit. Niidenkään avulla kertoja ei pääse oman historiansa ulkopuolelle. Kirja ei vedä kirjoittajaansa ylös pelon keskipisteestä, ei myöskään lukijaa. Onhan Kylätasku nokkela tekemään havaintoja taiteilijaelämän kunniattomista kömmähdyksistä, mutta Turkkaankin verrattuna hän on varsin puberteettinen kirjoittaja. Naisten ympärillä tarinat pyörivät mihinkään pääsemättä. Kylätaskun suurin kiitos kohdistuu kuvitteelliselle vaimolle, "hampparin Carmenille", koska tämä on kolmekymmentä vuotta kestänyt fiktio myötä- ja vastoinkäymisissä. Romaanina Jalmarin toinen tuleminen on rosoisen kiinnostava, terapiakirjoituksena luotaantyöntävä, ja muistelmana heppoinen. Jakaessaan oikeutta kohdatuille ihmisille se ei edukseen eroa Pekka Kejosen tai M.A. Nummisen muisteloista, paitsi vuosikymmenen ikäerolla. Kylätaskun kiitettyjen listalle pääsevät avosyliset naiset ja 1970-lukuun liittyvät työtoverit, etenkin Risto Jarva ja Jouko Turkka. Katkerimmat muistot Kylätasku liittää väärinymmärrettyihin näytelmiin ja asemaansa kirjailijana, yhteiskunnan elättämänä vasta-ajattelijana. Oikaisevia tulkintoja Kylätasku ei jaksa jaella. Ennemmin hän tuplaa niitä häijyjä ominaisuuksia, joita media on hänen kirjailijakuvaansa liittänyt, ja antaa ne kaksoisolentonsa Jalmarin kannettavaksi. Markku Soikkeli -- JUHANI AHON JALKAVAIMO Tuula Levo: Neiti Soldan Otava 2000 Jo neljänkymmenen vuoden iässä Juhani Aho oli saavuttanut kaiken menestyksen mitä kirjailija voi urallaan haaveilla. Ihailtu kansankuvaaja liikkui yhtä sujuvasti Helsingissä ja Pohjois-Savossa kuin Euroopan suurkaupungeissa. Lehtikirjoituksista voitiin seurata Ahon vastalauseita tsaarin ja kuvernööri Bobrikovin toimille. Kunnialliseen julkisivuun kuuluivat tietysti vaimo ja lapsi, tosin juorut tiesivät kertoa, että kirjailijalla oli muitakin suhteita. Vaimo, taiteilija Venny Soldan, oli liian emansipatorinen ja itsenäinen kelvatakseen kirjailijan muusaksi. Lemmentouhuissaan Aho oli kuitenkin niin sujuvan kaksinaismoraalinen, että hän pystyi pitämään romanttiset seikkailut erillään avioelämästä. Kun kirjallisuushistoriassa on puhuttu Ahon kaksinaisesta roolista, on sillä yleensä tarkoitettu hänen kirjallista tyylittelyään realistina ja kansallisromantikkona. Ahon rakkaussuhde kälynsä Tilly Soldanin kanssa ei sekään ole ollut salaisuus, mutta sen yhteyttä Ahon kirjailijakuvaan ei ole toisaalta tarkemmin pohdittu. Pelkän historiankirjoituksen keinoin aihetta olisikin triviaalia lähestyä. Mutta romaaniksi aihe on herkullinen, etenkin kun kirjailijalla on vapaus kuvitella se kaikki, mitä Soldanin sisaruksista ei ole säilynyt aikakirjoihin. Tuula Levon romaanissa äänen saa jalkavaimoksi joutunut Tilly Soldan. Isosiskonsa varjossa kasvanut Tilly oli alusta pitäen läheinen seuralainen Ahojen taloudessa. Hän seurasi avioparin elämää Helsingin ja Iisalmen kodeissa, väliin jopa matkoilla, joita tehtiin kaksin tai kolmisin. Tilly ja "Jussi" Sukulaisuus muuttui vähitellen rakkaudeksi, jossa miehellä oli enemmän otettavaa kuin annettavaa. "Me miehet olemme tällaisia, emme voi itsellemme mitään", anelee kirjailija Tillyltä. Tillyn ja Juhanin paratiisi kestää vain viisi saaristossa vietettyä päivää. Niin kauan kuin suhteella ei ole näkyviä seurauksia, rakastavaiset varjelevat salaisuuttaan huolellisesti. Lapsen synnyttyä suhde vaati uusia järjestelyjä, joiden huolellisuus antaa aihetta puhua Tilly Soldanista kirjailijan jalkavaimona. Tilly perusti lastenkodin Tuusulaan ja elätti itseään sillä. Aholla oli talossa oma vinttikammari, jossa hän vieraili palaillessaan Halosenniemen ateljeesta. Tillyn käsitykset "Jussista" järkiintyvät hänen huomatessaan, että kirjailijalla on muitakin rakastajia, mutta hieman hempeäksi ja hyvinkin korkealentoiseksi muistelijaksi Tilly tässä kuvataan. Maaseudulla "Jussista" käy ilmi se maahenki, joka on kiinteä osa hänen kirjailijakuvaansa: "Vaikka olinkin nuorempana ihaillut Jussia ja hänen kykyään luoda mielikuvituksessaan lastuja ja romaaneja, maalaismainen Jussi oli minulle kuitenkin läheisempi. Hän toi turvallisen tuulahduksen peltojen mullasta, hevosen hajusta, riihenpuinnin tuoksuista." Tillyn ääni muistuttaa varovaisen ihailevaa, Juhani Ahoa tuotannon kautta lähestyvää lukijaa. Kuitenkin Tillyn ulkopuolisuudentunne perustui juuri sille, että hän ei pystynyt lukemaan Ahon tuotantoa alkukielisenä. Omakuva Shemeikassa Koska Tillystä on luotettavaa tietoa vähemän kuin taiteilijasisaresta, on Levo merkinnyt dokumenttimateriaalin kursiivilla. Ratkaisu ei suinkaan latista kirjan tunnelmaa, vaan päinvastoin tekee Levon omista tulkinnoista perustellumpia. Mitenkään radikaalisti kuva Ahosta ei muutu. Lemmenkohtauksia kuvataan korostuneen häveliäästi "sykkivinä syleinä". Sen sijaan lukijalle käy erittäin selväksi, että Aho soi itselleen enemmän vapauksia kuin ne aatteet, joita hän oli aluksi tukemassa. Levon tulkinnan mukaan tämä kaksinaisuus näkyy Ahon tuotannossa. Suhde Tillyn kanssa on epäsuorasti kuvattu Juha-romaanin (1911) päähenkilöissä. Viaton mutta uskalias Marja edustaa Tillyä ja viettiensä pakottama Shemeikka kirjailijaa itseään. Se että kirjasta on tullut Ahon elävin klassikko, perustunee ainakin osittain teoksen omakohtaisuudelle. Vaikka Aho siis osasi analysoida luonnettaan miehenä, ei se kaventanut hänen kuvitelmiaan itsestään kirjailijana. Juha-romaanista hän odotti vähintään Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Kun maine kotimaassa ei riittänyt, taiteellista alavirettä seurasi henkinen ja fyysinen romahdus. Aho kuoli 1921 ja Tilly Soldan kymmenen vuotta myöhemmin. Eroottinen Aho Levon romaani sopii mielenkiintoisesti siihen, millaisen muutoksen Juhani Aho on äskettäin kokenut kirjallisuudentutkimuksessa. Aiemmin Aholla on ollut maine suomalaisen kodin kuvaajana, vaikka hän ei kuvannut perhe-elämää käytännöllisesti katsoen laisinkaan. "Parisuhteen, kolmiosuhteen ja erilaisten eroottisten kokemusten erittely sitä vastoin toistuu tuotannossa runsain variaatioin," toteaa Tarja-Liisa Hypén väitöskirjassaan (1999) Juhani Ahon kirjailijakuvasta. "Ahon tuotannon erotiikasta on mieluiten oltu puhumatta, ellei sitä ole jätetty peräti lukemattakin." Elämäkerran jäsentäminen parisuhteen ympärille vaatii tuimaa tiivistämistä. Tuula Levo hallitsee aineistonsa erinomaisesti, vanhahtavan kielen yksityisohtia myöten. Muisteluja kehystävä kuvaus Tilly Soldanin viimeisistä päivistä on hillitty. Vaikka romaani on tekijänsä esikoinen, siinä näkee kokeneen kirjoittajan. Etenkin historiallisen ja kuvitteellisen aineiston yhteensovittajana Tuula Levo hallitsee tarinansa paremmin kuin moni historiallisen romaanin ammattilainen. Markku Soikkeli -- HURJAN ÄIDIN HURJEMPI TYTÄR Taija Tuominen: Tiikerihai WSOY 2000 Äitienpäivän jälkeen kelpaa lukea sellaistakin proosaa, jossa äidin hahmo on kaikkea muuta kuin kunniallinen. Taija Tuomisen esikoisromaanissa äiti kuvataan juopoksi ja rääväsuiseksi miestennielijäksi, jonka esikuvasta tytär ei edes yritä ponnistella irti. Ryysyrannan isäntä on siis tämän päivän maaseutukirjallisuudessa emäntä, jota kylä enemmänkin säälii kuin sietää. Tuomisen kirjaa onkin perustellusti verrattu Kreetta Onkelin Iloseen taloon. Tosin sillä erotuksella, että Tuominen hakee innoitusta aivan muualta kuin omista kokemuksistaan. Tytär Elisa, romaanin minäkertoja, pohtii riippuvuuttaan äidistä. Hän on päälauseilla haasteleva, asiallinen mutta häijyluontoinen tarkkailija. Elisan persoona on niin ristiriitainen, että tarina on yhtä vuoristorataa: uneksimalla ylös ja pullon kanssa alas. Äidin mierontie on pohjustettu, kun hän on nuorena tavannut Tiikerihai-nimisen viettelijän. Elisa varoo joutumasta kenenkään koukkuun. Laiskaa isäänsä hän komentaa talikon varteen ja poikaystäviään järkyttää, milloin suhde alkaa tuntua liian varmalta. Loistavat mahdollisuudet menestyä kirjallisella uralla tai luotettavassa parisuhteessa kariutuvat äidiltä opittuun itseinhoon. On parempi inhota kuin epäillä itseään ja parempi liittoutua äidin kanssa kuin tehdä pesäero. Yhdessä kiroillaan, käydään juuresvarkaissa ja heivataan isää ulos talosta. Menestyjäpuoli on Elisan henkilökuvassa ohuinta. Kirjallisuus ja yliopisto antavat aiheet kehitykselle, jonka sisältöä ei kuitenkaan kuvata. Annetaan vain yksi mitta lisää sille, miten ylhäältä tullaan mielihyvin alas. Taija Tuominen on harrastajakirjoittajien pitkäaikainen ja pidetty ohjaaja. Omassa romaanissaan Tuominen lienee ottanut tosissaan kynäilijän ensimmäisen käskyn, että miellyttäminen tappaa tyylin. Niinpä räävittömyys on kirjassa suorastaan säännönmukaista. Joka ikisessä kirjan luvussa joku virtsaa ennalta- arvaamattomaan paikkaan, ja muissakin ruumiintoiminnoissa Tuominen pyrkii yllättävyyteen. Tiikerihai on opettavainen siinä mielessä, kuinka tasaiselta ja ennalta-arvattavalta muu suomalainen proosa alkaa tuntua; jopa "rajuiksi" väitetyt perhekuvaukset. Harrastajakirjoittajalle Tiikerihai on pakollista luettavaa. Nyt kun kaikki luonteissa on jo viety äärimmilleen, on aika pohtia, mikä viehättää ihmisten tavallisuudessa. Markku Soikkeli -- PERHE SUKUKUVASSA Mikaela Sundström: Alati taivaat Suom. Katriina Savolainen Tammi 2000 "En ole kääntänyt selkääni maailmalle kokonaan. On tilanteita, joissa olen täysin läsnä." Mikaela Sundströmin esikoisromaani on kuvaus ihmisestä, joka on kadota yksinäisyyteensä. Päähenkilö Katarina kääntää selkänsä sekä suvulle että Suomelle, kunnes löytää tavan ymmärtää taustaansa. Hän karkaa Lontooseen ja palaa Helsinkiin muukalaisena, jonka on pakko selvittää uudelleen sukunsa historia. Sundströmin tarina lienee aika tavanomainen nuoren ihmisen kasvukertomus, mutta tapa kertoa on taitava yhdistelmä puheääntä ja pitkälle eteenpäin lataavaa kuvailua. Koetun ja kommentoidun puheen rytmi on yhdistetty taitavasti toisiinsa: näkökulma on juuri tapahtuvan preesensin ja seuraavalle sukupolvelle kuuluvan jälkiviisauden välillä. Käytetyn ironian kanssa lukija joutuu olemaan valppaana, onko se suunnattu kertojaan itseensä vai ylipäänsä henkilökuvien uskottavuuteen: "Ratkaisevaa on perspektiivi ja suodattimet, joita päätämme käyttää." Minäkertojan ääni kuljettaa tarinaa parhaan monologin tehokkuudella. Välillä kertoja erkaantuu katsomaan Katarinaa sivummalta ja kommentoimaan tämän kuvitelmia. Sukua kohtaan tunnettu viha paljastuukin samankaltaisuuden kauhuksi. Finlandia-ehdokas suomeksi Viime vuoden Finlandia-ehdokkaista juuri Sundströmin teos (alunp. Dessa himlas kring oss städs) sisältää kirkkaimman näkemyksen kerronnan keinoista ja rajoista. Romaanin käännöskin onnistuu hyvin välittämään läsnäolevan puheen ja toteavan kuvauksen sävyerot. Kerrontatyyli käy toistuvasti oikeutta siitä, missä tilanteissa henkilöt ovat "täysin läsnä". Mitä lähempänä kertoja on tilannettaan, sitä vieraammaksi hän näkee muut ihmiset. Kaukaa katsottuna ihmiset taas näyttävät tilanteeseen kuuluvilta aivan kuin valokuvaan vangittuina. Katarinalle valokuvaaminen on tapa käsitellä läsnäolemisen illuusiota. Yksinäisestä ihmisestä tulee kameran ammattilainen, koska oma läsnäolo ei häiritse kuvan ottamista. Kasvettuaan ihaillun isosisaren varjossa hän on tottunut olemaan näkymätön silloinkin kun on paikalla. Vasta kun historia alkaa elää kuvina, voi kuvien esittämistä ihmisistä löytää perheyhtäläisyyksiä. Jopa historiaa opettava aviomies on Katarinalle eräänlainen elävä muisto Suomesta, etäännyttävä tapa sitoutua maahan ja kulttuuriin: "Helsinki ei ollut mitään erikoista tai itsestään elävää, kaupunki hengitti vain Hanneksen sanoissa." Historian moraali Yksinäisyyden kuvauksena Alati taivaat on kaikkea muuta kuin pateettinen. Kasvukertomuksena se on ajattoman eurooppalainen, samalla kun se asettuu vähän liiankin tutusti suomenruotsalaisen sukuromaanin traditioon. Katarinan perhe piirtyy sukukuvassa. Laveimmillaan se on kirjan viimeisessä kolmanneksessa. Siinä läsnäolon ja muistelun yhdistelmä ei kanna yhtä hyvin kuin edellisissä. Muuta tekstiä tiheämmin ladotut takaumat äidin sukutaustaan eivät istu näin lyhyen romaanin rakenteeseen. Pitkien muistelojen aikana Katarinan oma persoona häviää taka-alalle. Muisteluihin painottuminen on kuitenkin Sundströmin tapa löytää historiassa piilevä moraali. Vähitellen lukija ymmärtää jälkiviisaan näkökulman: se kuuluu syntyvälle lapselle, hänelle, joka on seuraava selitys sukuyhtäläisyydestä. Katarina antaa siis vanhemmilleen anteeksi näkökulmasta, joka on laajempi kuin perheen sisäinen moraali edellyttäisi. Tähän viittaa myös romaanin nimi, virrensäkeestä lainattu lupaus maailman muuttumattomuudesta. Alati taivaat -romaania voisi uskoa kuusikymppisen tuomarin eikä kolmekymppisen oikeustieteilijän kirjoittamaksi. Niin jämerä on sen pyrkimys oikeudenmukaisuuteen. Markku Soikkeli -- EUROOPAN VIIMEISET PYRAMIDIT Olli Jalonen: Yhdeksän pyramidia Otava 2000 Jos lumilinnan rakentaminen Kemiin kuulosti suurudenhullulta hankkeelta, niin mitäpä sanotte Olli Jalosen suunnitelmasta: hän on ideoinut yhdeksän pyramidia Euroopan kulttuurikaupunkeihin. Kukin pyramideista on rakennettu eri materiaalista, jonka on tarkoitus ilmentää kulttuurikaupungin luonnetta. Kirjailijan etuoikeudella Jalonen on tietysti toteuttanut kaiken ainoastaan paperilla. Kirjallinen projekti, joka ensi kuulemalta tuntuisi luontevammalta Antti Tuurin tai Arto Paasilinnan romaaniksi, on suunniteltu yksityiskohtia myöten ja kerrottu niin kuin se olisi edelleenkin toteutettavissa. Päähenkilöinä on kolme yhdyskuntasuunnittelijaa: jobbari, arkkitehti ja filosofi. Toisiaan täydentävillä taidoilla he ideoivat kuhunkin kaupunkiin omanlaisena pyramidin. Jouduttuaan työttömiksi heillä ei ole enää mitään menetettävää siinä, miten käytännöllisiä heidän haaveensa ovat. Ideoimillaan muistomerkeillä suomalaiset yrittävät ankkuroida kaupungit elementtien esihistoriaan. Miksi juuri suomalaiset? Jalonen perustelee sen tuntuvasti: me jos ketkä olemme kasvaneet vastakohtaisten elementtien, maan ja veden, tulen ja jään välissä. Itseoppineita filosofeja, jollaisia Jalonen on kuvannut Johan-trilogiassa, edustaa pyramidikirjassa sen kertoja. Hän on oireikkaan suomalaiselta kuulostava tulehen tuijottaja, jonka pakkomielteenä on yhdistää Eurooppa kevätpäivän tasauksena pyramidien avajaisilla. Viime kädessä pyramidi on Jalosen tarjoama symboli Euroopalle: "ajatuksia selkeyttävä kirkas kuva jostakin suuresta ja yhteisestä jota ei muuten olisi voinut saada sanotuksi tai näyttää tai esittää." Kukin kaupunki liittyy projektiin paikalliskulttuurille ominaisella tavalla. Esimerkiksi Helsingin satama-altaaseen rakennettava jäävuori osoittautuu viranomaisten kannalta yhtä vaikeaksi hankkeeksi kuin Brysseliin pystytettävä savupyramidi. Vaikka tällaisessa juhlavuosikirjassa on arveluttava tilaustyön maku, moinen karvastelu katoaa nopeasti, kun tarinaan on päässyt sisälle. Yhdeksän pyramidia on arkkitehtuurinen romaani tai romaanimainen arkkitehtisuunnitelma, kirjallinen havainnekuva 2000-luvun eurooppalaisesta taiteesta, insinööritaidosta, ja ihmisluonteesta. Kirja etenee täsmällisesti kuin tutkimus mannerta tukevista pilareista: kevätpäivä alkaa Krakovan maapyramidista ja päättyy keskiyöllä Reykjavikin vesivuoreen. Kaupunkeja lähestyttäessä Jalonen esittelee niiden ilmapiiriä ulkoa käsin, mutta olennaisin ihmisistä käy ilmi siinä, miten pyramidiin suhtaudutaan. Pyramidit eivät pystyisi nousemaan ilman taiteen, talouden ja tekniikan kolmiyhteyttä. Suomalaiset suunnittelijat saavat huomata, että on helpompi rahoittaa organisaatio pyramidien pystyttämiseksi kuin saada rahaa varsinaiseen työhön. Hallinto ruokkii itse itseään, mutta taiteellinen idea ei muutu konkreettiseksi ennen kuin hallinto on saatu näkemään idean taloudelliset tai poliittiset edut. Jalosen tarjoama kuva Euroopasta ei mitenkään mairittele kulttuurikaupunkeja. Kaikkialla pyramidin suunnittelijat kohtaavat takkuista byrokratiaa ja tuoteideoita metsästäviä bisnesihmisiä. Jalosen innostusmittarilla Euroopan sydän sijaitsisi Santiago de Compostelassa, jossa pyramidia rakennetaan peilipinnoista. Muissa kaupungeissa tunnelma on silmiinpistävän melankolinen ja eristynyt. Tämä Eurooppa tuntuu olevan aivan toinen kuin Waltarin tai Paavolaisen kuvaama kansainvälinen manner, jossa aatteet iskevät tulta toisistaan. Vaikka kaupunkien väliset liikenneyhteydet ovat niin tehokkaat, että suomalaiset voivat kiertää avajaiset lävitse yhden vuorokauden aikana, ovat kaupungit etääntymässä mantereen yhteisestä historiasta. Pyramiditeokset ovat paitsi ensimmäiset myös luultavasti viimeiset kaltaisensa rakennelmat. Jalosen kirjaa voi suositella sekä vähän että paljon lukevalle. Se on kevään erikoisin lukukokemus, mutta myös romaani, joka näyttää Euroopan tottakin todellisempana. Illuusiota täydentävät Jan Svenungssonin valokuvat ja piirrosluonnokset pyramidien sijoittelusta. Markku Soikkeli -- PEHMOELÄIMENÄ POHJOLASSA Sari Mikkonen: Ihmisen poikaset WSOY 2000 Globalisaatio eli maailmallistuminen on hiipinyt suomalaiseen proosaan vähitellen. Ensin monikulttuurisuus näkyi historiallisessa romaanissa ja tieteisfiktiossa, nyt se on jo itsestäänselvä osa arkiproosaa. Globalisaatio ei siis ole pelkkä aihe, jolla Riitta Jalosen tai Riitta Vartin kaltaiset maailmanmatkaajat maustavat romaanejansa. Esimerkiksi Sari Mikkosen esikoisromaani Ihmisen poikaset osoittaa, että maailman tiivistyminen vaikuttaa väistämättä myös kerronnallisiin keinoihin: sähköposti ja tekstiviestit solmuttuvat romaaneihin yhtä sujuvasti kuin sisäiset monologit. Kodittomat Lanzarotella Ihmisen poikaset on romaani kahdesta kodittomasta ihmisestä, Mirasta ja Espenistä. Edellinen on palannut Australiasta Suomeen avioeron murtamana. Jälkimmäinen on varakas poikamies, joka etsiskelee Euroopasta harrastuksiinsa sopivia ihmissuhteita. Miran ja Espenin tarinat kerrotaan lomittain. Miran kertomasta näkökulmasta he ovat kohdanneet muutaman kerran Lanzarotella ja vahvistaneet ennakkoluulojaan vastakkaisesta sukupuolesta. Espenin näkökulmasta kohtaaminen on juuri meneillään. Molemmat kuvailevat elämäänsä yksityiskohtien täyttämänä arkipäivänä, tässä ja nyt tapahtuvana. Mira on uneksija, joka keskustelee yhtä paljon läheistensä kuin pehmoeläinten kanssa. Hänen kaltaiselleen paluumuuttajalle Suomi on fantasiallisen syrjäinen paikka, "Pohjola"-niminen valtio, jonka pääkaupunki on "Ossinborg". Espen puolestaan on ylimielinen ja itseään tarkkaileva seikkailija, joka elää elämäänsä kuin se olisi isolla rahalla buukattua päiväunta. Mira merkitsee hänelle kiusallisen itsenäistä ja vaativaa satunnaissuhdetta. Tyttö on kiinnostunut ihmisistä, mies lähinnä heidän makumieltymyksistään. Espenin kaltaiselle ihmiselle ruokareseptit ovat yhtä merkitseviä kuin henkilökohtaiset tekstiviestit. Repaleisen suhteen jälkeen pariskunnan tiet erkanevat. Espen jatkaa seikkailujaan Venäjälle, kun taas Mira hakee selitystä ihmisluonteelle kotiseudultaan Pohjois-Savosta. Vaikka parisuhteet syrjäkylässä ovat yhtä repaleisia kuin Miran kokemukset maailmalta, hän löytää uudenlaisen dialogin itsensä ja kotiseudun välillä. Kuin myös pehmolelujensa. Kirjan alkupuolella nuo kursiivilla jutustelevat pehmolelut tuntuivat lähinnä raivostuttavalta idealta, mutta kirjan lopulla ne ovatkin tarinan syventävintä ainesta. Pingviinin, jääkarhun, ravun ja vesinokkaeläimen voi kuvitella Miran persoonan eri osastoiksi, tai vaikkapa niiksi ihmisiksi, jotka hänellä on vielä kohtaamatta viihtyäkseen maailmassa. Joka tapauksessa sekä Miran että Espenin vieraantuneisuus näyttäisi purkautuvan tarpeena adoptoida esineitä mahdollisten lapsien sijalle. Jos ihminen ei ratkaise suhdetta "poikasiinsa", hän ei ole selvittänyt rooliaan kulttuurieläimenä - vihjaa romaani. Ihmisten puutteellisuutta ei kuitenkaan kuvata traagisesti tai kyynisesti, ei edes vanhenevan rattopojan maailmaa, vaan hymyillen tai hyväillen. Siinä suhteessa kirja on epämuodikkaan vanhanaikainen ja helposti lähestyttävissä. Yksi romaani, kaksi tarinaa Kahden novellikokoelman jälkeen Sari Mikkonen on kirjoittanut kunnianhimoisen romaanin. Ihmisen poikaset onkin ideoiltaan ja aiheiltaan harvinaisen hallittu kokonaisuus, tosin lukuromaanina se on kaukana Mikkosen novelien sujuvuudesta. Yksittäiset lauseet ovat tyylillisesti täydellisiä, mutta ne eivät yhdisty mielikuvan tai teeman kokoisiksi kappaleiksi. Välillä sanavalinnoista paistaa ylimalkainen nokkeluus, sellainen tyylittely joka ei perustu kertojan vaan kirjailijan ääneen. Ei voi välttää myöskään vaikutelmaa, että romaanista olisi piisannut kaksi ohuempaa ja keskitetympää teosta. Miran kokemukset Pohjois-Savossa eivät asetu erityisen kiinnostavaan kontrastiin Lanzaroten seikkailujen kanssa. Kirjan Nilsborg (Nilsiä) on silmiinpistävästi likeisempi kirjailijalle kuin muut teoksessa kuvaillut paikkakunnat, vaikka kirkonkylän modernisoituminen saa vain pienen osuuden romaanin kokonaiskudoksessa. Ihmisen poikaset on parhaimmillaan muuttaessaan lukijansa suhdetta proosan arkeen ja paikkaan. Päähenkilöt Mira ja Espen eivät ole niinkään muukalaisia omassa maassaan kuin tihentyneellä planeetalla, jossa he miettivät miten lähettää sähköpostia kesämökille Bangladeshiin. He ovat degeneroituneita ympäristönsä kadottaneiden ihmisten tavalla. Siitä pehmoeläinten jutustelu on hilpeä vertauskuva. Markku Soikkeli -- PEIKKOSATU AIKUISILLE Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi Tammi 2000 Suomalaista aikuisfantasiaa on hallinnut kaksi kuningatarta. Leena Krohnin esseemäisten paradoksimuunnelmien ja Maarit Verrosen ahdistuneiden valtakuntatarinoiden joukkoon ei ole ilmaantunut uutta haastajaa - ennen kuin nyt. Johanna Sinisalon esikoisromaani muuttaa fantasian sinertävät sävyt verenkarvaiseksi kauhuksi. Silti teos on erittäin salonkikelpoinen myös ns. vakavan kirjallisuuden harrastajille. Ennen päivänlaskua ei voi kertoo kahdesta marginaaliin joutuneesta eläjästä, enkelimäisen kauniista ihmisestä ja villipetona jahdatusta peikosta. Tapahtumat sijoittuvat nykypäivän Tampereelle: 'Enkeliksi' kutsuttu mies löytää pihalleen eksyneen peikkolapsen ja ottaa sen elätikseen. Päivänsäde ja menninkäinen -laulun tarina on siis käännetty nurinniskoin, mutta vertauskuvallisuutta vain laajennettu ja syvennetty. Peto hyökkää mainoksista Ihmisen ja elättipedon suhdetta käytetään paitsi jännityksen aiheena, myös vertauskuvana ihmisten välisistä odotuksista. Enkeli rakastaa peikkoa hellemmin kuin yhtäkään ihmistä, mutta ihmisten välinen rakkaus on jopa enemmän kuin petomaista. Romanttisinkin rakkaus sisältää toiveita hyödystä, eikä eroottinen kuvasto olisi säväyttävää, jollei siihen liittyisi jotain häikäilemätöntä. Se, että juuri Enkeli löytää peikon, ei ole sattumaa. Hän on mainoskuvauksen ammattilainen, erikoistunut ihmismieltä kutkuttaviin symboleihin. Peikko on hänelle mysteeri, josta avautuvat kysymykset ihmisen luonnosta; symboli joka sekoittaa halujen kuvaston täydellisesti. Tarina etenee sivu tai pari kerrallaan, vaihdellen näkökulmaa Enkelin miesrakastajien välillä. Vaikka homoverkostoon sijoitettu kauhutarina kuulostaa joltain amerikkalaiselta trenditrilleriltä, Sinisalo kuvaa henkilöitään hallitusti: mitään liioittelematta, mitään tehokeinoa hylkimättä. Fantasiallinen idea maalataan realistiseen ympäristöön kollaasin avulla. Tarinapalojen väliin limitetään katkelmia "tunnetuista" peikkokuvauksista: mukana on Anni Swania, Aleksis Kiveä, Väinö Linnaa, jopa Eino Leinoa. Kaikkia heitä Sinisalo imitoi osoittaakseen, että peikot ovat olleet osa suomalaista faunaa myös 1900-luvulla. Imitaatiot kauno- ja tietokirjallisuudesta ovat riittävän lyhyitä muodostaakseen tarinaa syventävän jatkumon. Menninkäisen ja päivänsäteen tai Pessin ja Illusian suhde johtaa väistämättä kriisiin, joka on yhtä vanha kuin ihmisen historia. Vakavaa fantasiaa Ainoa mistä kirjaa voi moittia, jopa sen omassa lajityypissä, on loppuratkaisu. Kauhufantasiaan toki kuuluu huipennus, missä yksityinen pelon aihe paljastuu yleiseksi uhkaksi, mutta Sinisalon varaama yllätys menee jo farssin puolelle. Loppuratkaisua lukuun ottamatta Johanna Sinisalon romaani on yhtä vakavasti otettava kuin Jyrki Vainosen viime vuonna palkittu fantasiakokoelma, joskin eri syistä. Tärkeintä on se, miten Sinisalo rakentaa yhteyttä tuontitavaraksi oletetun fantasiakirjallisuuden ja kotimaisen proosatradition välille. Tämä on se ihmetyö, jota 'spekulatiivisen fiktion' lukijat ovat odottaneet kuin kuuta nousevaa. Komeettamainen esikoisteos ei ole sinänsä yllätys kellekään fantasian harrastajalle. Sinisalo on jo pitkään esiintynyt alan lehdissä kirjoittajana, joka pyrkii yhdistämään kaupunkimaiseman ja ihmismielen varjoisat kujat. Tarinat mummoja ohjailevista robottisorsista tai telepaattisia avunpyyntöjä lähettävistä delfiineistä osoittautuvat pelkiksi sormiharjoituksiksi verrattuna tähän peikkomysteeriin. Markku Soikkeli -- PIKKUTUHMAA PAASILINNALTA Arto Paasilinna: Ihmiskunnan loppulaukka WSOY 2000 Totta se on: Arto Paasilinnalta ovat tarinat niin lopussa, että uusimpaan romaaniin on kaadettu säkin pohjimmaiset ideat. Jos vertaa Paasilinnan 80- ja 90-luvun teoksia, joutuu huomaamaan, että jokin ydinaines on kirjoista haipunut. Kotimaisen komiikan kärkinimi ei ole enää aikoihin luonut ulvovan myllärin tai kultaisen nousukkaan kaltaisia hahmoja, jotka erottuisivat 27 romaanin tuotannosta. Tämä henkilöiden tasapäistyminen on tapahtunut samaan aikaan kun Paasilinna on laajentanut tarinoitaan Euroopan tai maailman mittakaavaan. Mahtipontiset ideat suomalaisten, eurooppalaisten tai ylipäänsä valkoihoisten erinomaisuudesta alkavat maistua ikäviltä viimeistään Ihmiskunnan loppulaukassa. Jotain juttujen niukentumisesta paljastaa sekin, että ensimmäistä kertaa Paasilinna on turvautunut jatko-osan kirjoittamiseen. Ihmiskunnan loppulaukka täydentää edellisen romaanin, Hirnuvan maailmanlopun fantasiaa. Nyt puhuvien suomenhevosten tehtäväksi tulee säilyttää koko ihmiskunnan historia. Romaanina kirja on tekijänsä hajanaisin ja huumoriltaan roisein. Edellisen teoksen sankari, eläinlääkäri Saamakorpi osoittautuu maailman viimeiseksi siitoskelpoiseksi mieheksi. Hänen työtään hevosten kouluttajana ja naisten kaatajana jatkaa ihmiskunnan viimeinen poikalapsi, Toivo Armas. Sentään romaanin ideoita yhdistää jonkinmoisena rajasiimana maailmanlopun odotus. Kirjassa kronikoidaan ihmiskunnan viimeiset vuosikymmenet 2010-2100. Lisääntymiskyvytön ihmiskunta harvenee, rauhoittuu, ja rakentaa muistokseen mm. kansainvälisen erotiikka- ja rikosmuseon. Pitkän aikavälin tapahtumat Paasilinna tiivistää seminaareihin, uutisselostuksiin ja juhlakuvauksiin. Faktamateriaalia hän käyttää enemmän kuin aiemmin yhdistellen siihen rentoon tapaansa kommentteja ihmisluonteen eläimellisyydestä. Mielellään Paasilinna rakentaa kohtauksia, joissa rahvaanomainen käytännöllisyys törmää tylsiin viranomaisiin. Törmäys tapahtuu ympäristössä, jossa virkansa edustajat ovat kovan käytännön armoilla. Romaani esimerkiksi alkaa kohtauksella, jossa eläinlääkäri tapaa erämaahan eksyneet kätilöt ja muitta mutkitta tarjoutuu osoittamaan mieskuntonsa. Samalla kun ihmiskunta on kadottanut lisääntymiskykynsä, se on siis kadottanut toimeliaan miehen mallin - paitsi Suomessa. Edes Paasilinnan yhteiskuntasatiiri ei ole erityisen palkitsevaa. Vaikka hän kirjoittaa hyvin läheltä nykymaailman kriisipisteitä, on merkillepantaa, että ihmiskunnan loppuluvuissakaan ei kommentoida politiikkaa, uskontoa tai urheilua muutoin kuin yleisinä instituutioina. Markku Soikkeli -- "KÄEN KUKUNTA ON IHMISEN ELÄMÄ" Juha Seppälä: Suuret kertomukset WSOY 2000 Ehkä oma aika ei tunnista 'suuria kertomuksiaan', niitä menestystarinoita, joihin ihmiset tulevat verranneeksi omaa rooliaan yhteiskunnassa. Suuret kertomukset voivat olla esimerkiksi myyttejä yksilön merkityksestä osana kansallivaltiota tai historiaa. Kun ohkainen opus on nimetty Suuriksi kertomuksiksi ja teoksen kirjoittajaksi ilmoitetaan Juha Seppälä, voi odottaa armotonta farssia myyttien kustannuksella. Uusi kokoelma ei kuitenkaan ole samaa sarjaa kuin kahden vuoden takainen Suomen historia -teos, jossa Seppälä väänteli pilakuvia suurmiesten heikkouksista ja intohimoista. Suuret kertomukset on rakenteeltaan aivan tavallinen novellikokoelma. Se tarjoaa viisi lyhkäistä ja yhden pitkän tarinan vaihtelevalla tunneasteikolla. Mukana on lämminhenkinen jutelma kehonrakentajasta, pieni muistelma isovanhemmista, sekä groteski, hyvin seppälämäinen tarina alivuokralaisen seksivideoihin innostuvasta mummelista. Erityylisissä tarinoissa yhteistä on lyhyen täyttymyksen odotus. Joulu on kuin armonanomus päästä perheyhteyteen. Seppälän päähenkilöt ovat etääntyneet kaikesta muusta paitsi työstään, eivätkä ainakaan päivänpolttavat tapahtumat muuta mitään heidän elämässään. Jos johonkin luettuun viitataan, se täyttää koko ihmisen käsitysmaailman. Seppälän henkilöt juttelevat itse tarinansa julki, koska kukaan muukaan ei sitä tekisi. Heidän kertomustensa suuruus on lakonisen suorassa asenteessa elämään. Tämä tiivistyy muistelmassa: "Näin tyhjennetään aikanaan minun laatikkoni, jokaisen meistä, kaappini avataan, käen kukunta on ihmisen elämä. Jos käyttäisin henkseleitä, ne kenties irrotettaisiin housuista." Seppälä tekee myös hirtehisen kuvauksen tikapuun myyjistä, kaupparatsusta ja filosofista. Ainekset huumoriin Seppälä sieppaa matkan varrelta, väärinymmärretyistä lauseista ja maaseudulle unohdetuista hupsuista. Omintakeisempaa huumoria Seppälä käyttelee novellissa "Miehen kuolema". Kertoja on setäänsä kuolinvuoteella saatteleva nuori mies. Sukulaissuhde on velvoite, jonka takia mies hoitaa viimeisen tehtävänsä, mutta edes minkäänlaista hautafraasia hän ei osaa muotoilla hyvästiksi. Tikapuutarinassa esiintyvä filosofi on ilveilijä näiden raskaasti kulkevien ja kaupunkeja kammoksuvien kulkumiesten joukossa. Seppälän esittelemät miehet ovat ilottomia ja juuri siksi he tuntuvat päätyvän koomisiin tilanteisiin. Kirjan pisin tarina kertoo ikävänpolttamasta reissutyöläisestä arabimaassa. Taas kerran kyseessä on miehen tilinteko matkan varrelta. Ainoa kontakti elettyyn elämään ovat puhelimen toisessa päässä motkottavat erjat ja pirkot. Naiset ovat yhtä käsittämättömiä kuin vieraan ihonvärin tai uskonnon edustajat. Suuret kertomukset ei ole sitä keskitetyintä päälauseen realismia, mistä Seppälää kiitetään proosan mittamiehenä, mutta niukassa ovat sen naurutkin. Hän kuvaa suurten kertomusten kääntöpuolta täsmälleen samalla tavalla kuin sata kertaa aiemmin. Tähän täsmää myös kirjan ulkoasu: takakannen tuoteseloste on painettu etukanteen. Markku Soikkeli -- PAHVILAATIKKOJEN MAA Taina Teerialho: Lännen väkeä WSOY 2000 Vaikka WSOY:tä on kutsuttu 'poikien kustantamoksi', vetää se puoleensa erityisen kyvykkäitä naisnovellisteja. Esimerkiksi Taina Teerialho on harvinaisen valmis paitsi novellistina, myös verraton kuvaamaan niitä elämänalueita, joita on pidetty ominaisena pitkälle miesproosalle. Teerialhon esikoiskokoelma Lännen väkeä on kirja, jolle sekä kustantaja että lukijakunta tulevat kiinnostuneena odottamaan jatkoa. Kirja on jaettu kolmeen osastoon, mutta novelleilla on enemmän yhdistäviä kuin erottavia piirteitä; jopa henkilöt tulevat toistensa tarinoihin. Useimmiten puidaan elämää metsän laitamilla, näkökulma vain siirtyy yhä enemmän ihmisjoukon keskelle. Novelli nimeltä "Pahvilaatikkojen maa" on hyvä esimerkki Teerialhon tyylistä, hänen huumorinsa ja realisminsa konkreettisuudesta. Lapsen näkökulmasta kuvattu muutto tuo esiin viattoman mutta paljon paljastavan ihmetyksen siitä, miten tavarat mekanisoivat sekä käyttäjänsä että kuluttajansa. Vanhempien reaktiot muuttokuormasta pudonneeseen laatikkoon tuovat ilmi näiden suhtautumisen menneisyyteen ja työn perässä matkustamiseen. Lähes kaikissa tarinoissaan Teerialho kuvaa "pahvilaatikkojen maata". Suomi elää kyllä metsistään, mutta puu on jalostetuimmillaan pahvina ja paperina, johon arjen aarteet kääritään. Mitä lähempänä ollaan metsää ja suota, sitä pidemmäksi venähtävät metsän ja ihmisluonnon rinnastukset; välillä kirjailija kompastuukin korpifilosofiaansa. Teerialholla on runoilijan tarkka kielikorva muuttaa vertauskuvat osaksi havaintoja. Hän on myös huolellinen siinä, miten väläyttää tarinan johtomotiivia novellin omalle väelle: pussillinen puun siemeniä käy kaleidoskoopista, jota käännellään valoa vasten. Ongelma näissä tarinoissa on ideoiden niukkuus. Novellit eivät erotu toisistaan tarpeeksi. Kertojan ääni on yhtä tarkka ja täsmällinen kunkin novellin lävitse. Novelleista puuttuu koukku tai yllätys, haaveilun tai unennäön voima, joka irrottaisi lukijan edes hetkeksi materiaalistaan. Virkistävä poikkeus on "Turvenuijat"-niminen novelli, jossa on vireää huumoria ja virnistys lukijankin suuntaan. Kuvauksen jalkapallo-ottelusta voi lukea maaseudun ja kaupungin kamppailuksi. Taustalla on ehkä suurempikin sota, vihjaa kertoja, kun pelastajaksi saapuu taivaallinen apuri. Takakansi vihjaa, että juttu onkin itse asiassa hyvin naamioitu western. Hämäläiset ja satakuntalaiset, joita Teerialho kuvailee, ovat paikkauskollisia. Tutuissa paikoissa tunteet ovat helpottavan yksiselitteisiä. "Minun tuli nauru", huomaa kotipihassa riehaantunut nainen. Enimmäkseen "lännen väki" on vakaata ja muuttumatonta, ja tulee vain varmemmaksi toisistaan: tuossa on luotettava apulainen, tuossa osoitus äidin huumorintajusta isään nähden, ja tuossa todiste oman metsän pysyvyydestä. Lyyrisyyttä on niin ikään ihmisten luonteessa, joille suo antaa leivän ja metsä yhteisen mielenrauhan. Lapsi herkeää koulussa ahkeraksi viittojaksi, jos ei ole päässyt metsään liikkumaan. Välillä lukija on kiusallisen tietoinen siitä, että tässä hän nyt lukee lause lauseelta rakennettua pienoisproosaa. Vaikka Teerialhon kirja siis pakottaa seuraamaan hänen kirjanpitoaan vastaisuudessakin, tämän kokoelman muistaa paremmin metsässä kuin kirjastossa käydessään. Markku Soikkeli -- RADIO LÄHTEE KEIKALLE Mari Mörö: Pulukeikka WSOY 2000 Mari Mörön edellistä romaania kiitettiin ainutlaatuisesta, lapsen ja aikuisen näkökulmat yhdistävästä kerronnasta. Kiltin yön lahjat (1998) kartoitti lähiötä, jossa kodit olivat täysin hajalla, mutta hylkiötkin saattoivat tuntea vastuuta toisistaan. Mörön menestysreseptiä olisi mahdotonta kenenkään kopioida, paitsi kirjailijan itsensä. Hänen toinen aikuisromaaninsa Pulukeikka muistuttaakin monessa edeltäjää, päähenkilöiden sukupuolet vain ovat vaihtuneet. Helsingin sijaan ollaan sisämaan pikkukaupungissa, esimerkiksi Mörön kotiseutua Mikkeliä muistuttavassa pitäjässä. Jälleen seurataan pikkurikollisen puuhia ja jälleen totuus aikuisten vastuuttomuudesta käy ilmi lapsen kautta. Mörön kuvaamassa maailmassa kymmenvuotias lapsi on jo monella tapaa fiksumpi verrattuna seksin ja menestyksen lumoamiin aikuisiin. Kirjan äänenä hallitsee paikallisradion toimittaja Jakke. Hän ei pelkästään kerro vaan myös juontaa elämänsä kurjimman keikan. Kirjan ensi sivulta alkaen lukija saa päätellä, kelle Jakke sanansa osoittaa: "Ei poikaseni, ei pidä lypsää kohtaloaan." Omasta mielestään Jakke on ilkeän naisen ja kieron mediapolitiikan uhri. Työ pienessä paikallisradiossa on kaivattu tilaisuus aloittaa elämä alusta, ja pian näköpiiriin tassutteleekin naisenhahmoinen kohtalo, lupaus suuresta uutiskeikasta. Jakke uskottelee olevansa tähtitoimittaja, joka on heti valmis lähtemään Los Angelesiin. Pikkukaupungin näyttämöllä moinen temppu ei menisi täydestä, ellei toinenkin osapuoli olisi huijari. Kun yökerhossa tavattu kaunotar esittelee tuntevansa kansainvälistä musiikkimaailmaa, mies tarttuu syöttiin. Ainoa este ulkomaan seikkailulle on rahan puute ja lapsi, jonka Jakke saa vastuulleen huonoimpaan mahdolliseen aikaan. Kertojana Jakke kommentoi rikostarinaa, jonka sivuhenkilöksi, yhdeksi uhreista hän uskoo joutuneensa. Toisaalta lukijalla on tapahtumista vain hänen mielipiteensä, eikä ole sanottua, etteikö lukijalle kerrottaisi juuri niin likaista radioromanssia kuin minkä hän haluaakin kuulla. Vaikka Jakke hallitsee muuten kertomuksensa nousut ja laskut, hän ei voi mitään poikansa kommenteille. Juuri pojan välihuudot tuovat kirjaan tarpeellisen ironian ja osoittavat, että Jaken onneton "pulukeikka" ei ole mikään sattuma. Jakke tarttuu yhtä halpaan unelmaan kuin ne kilpailut, joilla hän hauskuttaa ja pilkkaa radiokuuntelijoitaan. Kaupunkilaisten kuvaaminen rikoksen lävitse osoittaa Mari Mörössä Jari Tervon veroisen humoristin. Möröllä on jopa etunsa: humoristina hän on rennompi ja ihmiskuvaajana lähellä einesperheen arkea. Elämän raadollisuutta ei kevennetä pubipöydän vitseillä, kuten Tervolla, vaan mennään tutustumaan viattomiin sivullisiin. Iso puute Mörön molemmissa aikuiskirjoissa on romaanin hajanaisuus. Etenkin Pulukeikka loppuu kuin lennosta ammuttuna. Ehkäpä kirja tosiaankin on koottu kuin makasiiniohjelma, jossa formaatti kopioidaan siitä, mikä todetaan kerran toimivaksi. Monta hyvää jutun juurta hukataan rikosromanssilla leikitellessä, näistä tärkeimpänä radiotyöläisten kuvaus. Värikkäät henkilökuvat paikallisradion ihmisistä kelpaisivat vaikka tv-sarjan perustaksi, mutta nyt he ovat vain osa Jaken vauhtishowta. Eli kuten Jakke itse toteaa: "Pitää nähdä kaiken menevän eteenpäin, toisinaan jopa kaatuvan." Markku Soikkeli -- KARJALA-MYYTIN KOLMAS ASTE Laila Hietamies: Kesän korkea taivas Otava 2000 Jokainen aikakausi luo oman mielikuvansa Karjalasta, joko unelmiin säilötystä tai valloittajille menetetystä, saavuttamattomasta paikasta. Miljöön valinta toimii lavastuksena kunkin aikakauden Karjala-myytille. Kylästä kaupunkiin, kaupungista kartanoon - sellainen on taival, jota Laila Hietamiehen Karjala-sarja on edennyt kolmanteen romaaniin. Kirjan nimi lupailee myytin kirkastumista ja pyhittymistä: Suomen kesä itsessään luonnehtii Karjalan sfääriä. 30-luvun alun Karjala oli somimmillaan kyläidyllinä, jossa kirjasarjan päähenkilö, runoilijatyttö Anni vietti lapsuusvuosiaan. Sarjan toisessa osassa tarinan painopiste siirtyi Viipuriin. Sotaa edeltävä Viipuri on se traagisin, idyllissään uhatuin ja siten nostalgisin Karjalan muistomerkki. Sarjan kolmannessa osassa Anni tavataan aikuisena, ensimmäistä romaaniaan luonnostelevana kirjailijana. Hän on palannut Kanadasta ja asettunut Mirjami-tätinsä kartanoon aivan itärajan tuntumaan. Merenlahdella seilaavat joutsenet liikkuvat kuin muistot rajasta piittaamatta. Hietamiehen kuvaamana tunnelmat sodan jälkeisessä Suomessa ovat enimmäkseen toiveikkaat. Sota-ajan menetykset ovat jo museoitumassa varmoiksi symboleiksi. Mitä enemmän on Karjalan mukana menetetty aineellista, sitä enemmän uskotaan säilyneen ihmissuhteissa. Tällainen "Karjala on elämäntapa, ei asuinpaikka" -romantiikka on sinänsä vaikuttavampaa kuin katunäkymä Viipurista tai Sortavalasta. Hietamies esittelee melkoisen joukon selviytyjätyyppejä. Isoin ongelma Hietamiehen Karjala-kuvauksessa on sosiaalisen asteikon kapeus. Ihmiset ovat koko lailla samasta koristepuusta veistettyjä. Naisten luonteessa ratkaisee tyylitaju tai lojaliteetti sukua kohtaan; miesten luonne perustuu itsevarmuudelle tai sen puutteelle. Eivätkä pelkästään ihmiset, vaan myös heidän välisensä suhteet esitetään kapeasti. Henkilöiden luonnehdinnat toisistaan ovat tuomioita, joiden todenperäisyyttä he ratkovat parhaat elinvuotensa. Kirjojen juonet perustuvat sille, miten henkilöt selviävät saamiensa arvostelmien taakasta. Tällä kertaa äänen saavat aiempien kirjojen pää- ja sivuhenkilöt. He kertovat Annille oman tietonsa siitä, kuka rakasti ketä ja kuka uskalsi eniten Viipurin tarkoin valvotuissa seurapiireissä. Aiempien teosten keskushahmo, isoäiti Ida Maria, saa jäädä taustalle, kun ratkotaan tytärten kilpailua miehistä ja jälkeläisistä. Näkökulmien perusteeton vaihtelu tekee romaanista Karjala-sarjan tylsimmän ja täytteisimmän. Kirjan kehyskertomuksena toimii Annin pyrkimys kirjoittaa todenmukainen romaani arkkiviettelijänä tunnetusta Mirjamista. Opiskellessaan Kanadassa Anni on omaksunut Aristoteleelta sekä kirjallisen että elämänopillisen perustan. Kirjailijan pitää kirjoittaa selkeästi muttei arkisesti, ja löytää olennainen itsestä itsen ulkopuolelta. Harva kirjailija pystyy mahduttamaan samaan hengenvetoon sekä Karjalan että Aristoteleen. Osoittaa pitkään kypsyneen ironian tajua, että juuri Hietamies laatii näin metakirjallisen kehyksen kuvatessaan muistoiksi muuttunutta Karjalaa. Markku Soikkeli -- VIIKINGIT RISTIRETKELLÄ Kaari Utrio: Yksisarvinen Tammi 2000 "Normannit olivat hallinneet Etelä-Italiaa seitsemän vuosikymmentä. Siitä ei ollut iloa kenellekään muulle kuin heille itselleen. He olivat rohkeampia, ahneempia ja sikiävämpiä kuin mikään muu kansa maan päällä. Heistä ei ollut mitään hyvää sanottavaa." Yksisarvinen on 700-sivuinen viihde-eepos viikinkiveljeksistä, runoilijasta ja soturista, jotka seikkailevat Amerikasta Jerusalemiin. Tarinansa mittavuudessa romaani on syksyn suurimpia kirjatapauksia, ja sellaisena se noteerattaisiin, jollei media olisi omistautuneempi lähihistorian suurmiehille ja heidän todenmukaiselle kuvaukselleen. Kaari Utrion tuotannossa Yksisarvinen ei välttämättä erotu muita suurempana tai kauniimpana, mutta kirjaa voi suositella historiallisten romanssien kärkenä. Tarinansa massiivisuudesta huolimatta Utrio kirjoittaa tiiviimmin ja terävämmin kuin viihteen ammattilaiset yleensä. Eikä se romanttisuuskaan ole päällimmäisin piirre Utrion tyylissä. Esimerkiksi viikinkiveljesten pitkää vaellusta Utrio käsittelee yhtä paljon uskonnon kuin parisuhteiden jännitystarinana. Eletään ristiretkien aikaa, kahden paavin ja kolmen uskonnon Euroopassa. Kristinusko on veljeksille henkilökohtainen missio, jonka myötä he päätyvät valloittamaan Jerusalemia. Mukanaan heillä on myyttieläimen sarveksi väitetty taikaesine ja skaldeilta opitut kunniakäsitykset. Vertauskohtana ristiretkeläisten hullurohkeudelle Utrio on esittänyt vertauksen eskimoista, jotka nykypäivänä lähtisivät valtaamaan New Yorkia, tai afgaaneista jotka tekisivät ristiretken Roomaan. Utrio on myös luvannut, että kirjaan on naamioitu oman aikamme poliitikkoja. Ainakin Mauri Pekkarinen pitäisi löytyä jonkin rautapaidan takaa. Modernit ja historian henkilöt Lyhyt vierailu Utrion maailmaan ei onnistu. Yksisarvisessa on viisi päähenkilöä, mutta laivalastillinen sivuhenkilöitä. Sitä mukaa kun veljesten matka etenee esitellään uusia tuttavuuksia ja lemmenkohteita - kokonainen hovi kerrallaan! Henkilöhahmojen osuutta kompensoidaan voimakkailla tunteilla ja vauhdikkailla tapahtumilla. Juuri tässä Utrio on viihdekirjallisuuden perillinen ja soveltaja. Samoin kuin Utrion edellinen romaani, normannien Italiaan sijoittunut Tuulihaukka (1995), myös Yksisarvinen kuvaa monikulttuurisesti sekoittunutta Eurooppaa. Kansalliset ja uskonnolliset viiteryhmät luovat väriä pikaisesti esiteltyihin hahmoihin. Keino on sama, millä tieteisfiktio pelaa: pääosassa on ihmisyys itsessään, ajattomana ja vailla valtiollisia kiinnekohtia. Esimerkiksi roomalaista nousukassukua Utrio kuvaa yleispätevästi: "Toisaalta nousukkaat olivat hyviä kauppakumppaneita, sillä heidän oli pakko ostaa. Omaisuutta voi kuka tahansa hankkia, mutta vanha suku oli vain sillä, joka oli syntynyt vanhaan sukuun." Mielenkiintoisella tavalla Utrio tunnustaa sukulaisuutensa tieteisfiktiolle. Kirjan lopussa on paitsi esittely aikakauden Euroopasta myös kommentteja romaanin autenttisuudesta. Utrio korostaa, että hän ei yritäkään luoda tieteellistä totuutta 1000-1100 -lukujen Euroopasta. Sijoittaessaan moderneja ihmistyyppejä historiallisiin tapahtumiin hän tekee ne kiinnostaviksi kaunokirjallisuuden tavalla. Tässä historiallinen romanssi ei juurikaan eroa fantasia- tai tieteiskirjallisuudesta, myöntää Utrio. Modernein kirjan henkilöistä on Constanzia, orpo aatelisneito, joka seuraa ristiretkeläisiä Roomasta Konstantinopoliin ja Taurus-vuorten ylitse Jerusalemiin. Constanzia on tarinankertoja, kielitaitoinen kosmopoliitti. Romaani on hänen kehityskertomuksensa kertojana ja naisena, tarina siitä kuinka hän "kasvaa" rakkaudessaan viikinkiprinssiin ja luo viikingeistä legendan, jossa nämä edustavat aikakautensa uljainta luonnetta. Euroopan ooppera Jälkimmäinen puolisko Yksisarvisesta on ristiretken kuvausta ja toimii eloisammin kuin hovien välisiä mittelöitä käsitellyt alkupuolisko. Mikäli Utrio olisi keskittynyt pelkästään ristiretkeen hän olisi voinut luoda uutta valoa vaikkapa Jerusalemin ikuiselta näyttävään kriisiin. Mutta Utrion painopiste on ihmisissä, ei aikakaudessa. Jokainen Yksisarvisen henkilöistä on määritelty osallisena johonkin lemmenjuoneen, ellei sitten uskonnolliseen valtakamppailuun. Henkilöiden sisäinen ristiriita luodaan sillä, että nämä Euroopan puolustajat ovat myös mahtavien intohimojen ohjaamia. He käyttäytyvät kuin oopperan sankarit ja pettäjät. Väläyksittäin Yksisarvisessa näkyy spekulatiivisen historian mahti. Entäpä jos kristinusko ei olisi yhdistänyt Eurooppaa islamin painetta vastaan? Entä kuinka erilaiset ihmisryhmät pystyvät tuntemaan solidaarisuutta toisiinsa? Kahden romaanin välissä Utrio kirjoitti ja toimitti länsimaisen perheen historian. Arkistojensa materiaalia hän käyttää romaanissa hillitysti, jopa turhankin varovaisesti. Ympäristökuvaukset niinkin kiehtovista paikoista kuin rappiostaan kärsivästä Roomasta tai kukoistuksena huipulla elävästä Bysantista ovat yllättävän niukkoja. Markku Soikkeli -- PARASTA LUKUDRAAMAA Riikka Ala-Harja: Strip Gummerus 2000 Suomi on niinkin pieni maa, että kolme, neljä kirjailijaa riittää luoman ilmiön. Viimeisin veikkaus proosan uudistajiksi ovat draaman nuoret ammattilaiset: Riikka Takala, Kreetta Onkeli, Jusa Peltoniemi, Riikka Ala-Harja. Kaikeksi onneksi kukaan heistä ei ole ottanut totisen tosissaan heille sälytettyä vastuuta proosan ihmenelosina. Ei kuitenkaan voi olla ajattelematta nykyproosan suhdetta draamaan, kun lukee Riikka Ala-Harjan uusinta romaania. Ala-Harja nimittäin tyylittelee romaaninsa kohtauksia niin kuin ne olisivat näytelmäharjoituksiin tarkoitettuja monologeja, joissa henkilöhahmot paljastavat luonteensa. Kirjailija myös otsikoi kohtaukset kuin huomautuksiksi siitä, miten niukasti tapahtumat saavat edetä: "Eero silittää housuja uudessa keittiössä"; "Timo katsoo naulakon käytännöllisiä villatakkeja ja lähtee"; "Kristiina saapuu osastolle solariuminpunaisena". Romaanin nimi, "Strip", käy ilmi palasiksi särjetyssä, sarjakuvaa muistuttavassa "samaan aikaan toisaalla" -rakenteessa. Nimi viittaa myös kolmen päähenkilön luonteeseen. He strippaavat sekä kirjaimellisesti että vertauskuvallisesti, vaatteita ja ulkokuorta, joihin heidän persoonansa liitetään. Kirjan kolmesta strippaajasta Eero on tullut vaimonsa hylkäämäksi ja pohtii sen vuoksi, miten vanhana ja rumana muutkin ihmiset mahtavat hänet nähdä. Eerosta [==Eros?] tulee strip tease -klubin asiakas, koska hän haluaa olla ensisijaisesti se joka katsoo, eikä se jota katsotaan. Eero ja hänen poikansa Timo ovat lisäksi opettajia, jotka ammattinsa vuoksi joutuvat valmistelemaan nuoria yhteiskunnalle kelpoisiin rooleihin. Kolmas, miesten monologeja tasapainottava puheenvuoro on Timon vaimolla, Kristiinalla. Hän joutuu sietämään miesten käymää sotaa paitsi kotona, väkivaltaisen miehen uhrina, myös työpaikalla: hän editoi television sotauutisista sellaisia kuin toimittajat tahtovat. Kaikki kolme väsyvät julkiseen työhönsä. Isä alkaa valokuvata strippareita, poika lähtee karkuteille, ja Kristiina kieltäytyy editoimasta tv-uutisia, joissa etusijalla on miestoimittajan mielipide. Jokainen heistä joutuu vähäksi aikaa hakoteille, mutta yhteiskunta on niin tiheä, että aina löytyy joku, jolta riittää avulias neuvo. Ja äärimmäisessä hädässä ihminen on myös äärimmäisen herkkä tulkitsemaan jos kuinkakin latteita elämänoppeja. Strip-romaanin tyyli on aluksi hirtehisen hauskaa, koska julkisen sektorin ammatti-ihmisistä paljastuu näiden hupsuus ja palava tarve tulla arvostetuksi. Opettajat tarkkailevat itseään oppilaiden ja kollegoiden näkemänä; toisaalla tehtäväänsä rutinoitu tv-editori tietää olevansa se, joka valmistelee ihmisille maailmankuvan. Parasta lukudraamaa Tunnistettavine aikalaistyyppeineen Strip on kuin parasta mahdollista lukudraamaa, mutta kovin kirjallisia ja kielellisesti hiottuja eivät sen ansiot muutoin ole. Ihan läpi kirjan monologitkaan eivät naurata, vaikka tilannekomiikkaa kasvatetaan kohtaus kohtaukselta. Suomessa sellaisena kuin Ala-Harja sen näyttää, ei vain ole mitään naurua korkeampaa elämänviisautta. Timo, joka on näyttänyt huvittavalta avuttomuudessaan, ei suostu kuulemaan vaimoltaan muuta kuin hyväksyntää. Kohtaus on karmiva: samaan aikaan kun kerrostalon pihalla tehdään elokuvaa perheväkivallasta, se on veristä totta talon sisäpuolella. Mikään, mitä kirjan henkilöt ovat kuvitelleet julkisivukseen, ei vastaa sitä, mitä he ovat valmiita tekemään toisilleen. Kirjan tarkimmat huomiot on kätketty päiväkirjamaisiksi tokaisuiksi: "Alakerran vauva vietiin viime viikolla unikouluun opettelemaan nukkumista kun se ei ole nukkunut kunnolla aikoihin." Strip on kepeä ja kipeä kommentaari 'jatkuvan kouluttautumisen' yhteiskunnalle, jossa kaikki haluavat oppia onnistumisistaan eikä virheistään. Kun nauru hyytyy, se vaikuttaa pysyvämmin kuin läkähdyttävä komedia. Markku Soikkeli -- 90-LUVUN PEIJAISET Eeva Joenpelto: Uskomattomia uhrauksia WSOY 2000 Jo kirjan nimestä pitäisi lukijan ymmärtää, mille Eeva Joenpelto kohdistaa viileän hymynsä. Vuoden 1984 romaanissa johtaja Kuula oli vilpittömästi "rikas ja kunniallinen". Myös kymmenen vuotta myöhemmin Joenpellon päähenkilö, tuomari Müller oli "hieno mies", jonka kunniallisuutta vain ei otettu täydestä. Joenpellon uusin romaani, Uskomattomia uhrauksia, jatkaa nimeään myöten pitkää linjaa. Joenpellon tuotantoon nähden se on yllätyksetön, mutta etenkin lamakauden kuvauksena rikkaampi kuin moni muu 90-luvun katselmus. Tosin kirjan poleemisuuteen vaikuttavat väistämättä Joenpellon lausunnot uuden kirjan henkilökohtaisuudesta. Kunniallista uhrautujaa edustaa tällä kertaa johtaja Eino Nygren. Hän on ihanteellinen paitsi perheensä myös suomalaisen maatalouden patriarkkana, kunnes sairaus kaataa hänet. Nousukasmaista poikaa edustaa veli Risto, joka ei ole kiinnostunut suvusta eikä ihmissuhteista ylipäänsäkään, ennen kuin tulee kyse Nygrenin perinnöstä. Jotain on kuitenkin Suomessa muuttunut sitten Joenpellon edellisten romaanien. Lamakauden puhdistamassa maassa nousukkuus on edellisen sukupolven virhe. Uusi sukupolvi ei kykene edellisen uhrauksiin, joten se välttyy niin varakkuuden kirouksilta kuin vaurauden tuomalta vastuulta. Ainoa pysyvä yhdysside sukupolvien välillä on maatila. Sen sijaan maalta kaupunkiin muuttaneista tulee "pakolaisia pakolaisten joukossa". Joenpelto kuvaa ihmisiään jatkuvassa liikkeessä, tuntevina ja toimivina. Siitä syntyy aluksi mielikuva, että kaikki hänen henkilönsä olisivat osa jotain tapahtumasarjaa; vähitellen käy ilmi tapahtumattomuus, havaintojen toistuminen. Tasaisen melskeetön kuvaus ja mahdottoman jäykät ihmisluonteet luovat vaikutelman väistämättömästä rappiosta. Mielenkiintoisempaa kuin ihmiset ovat virkamiehet, joiden kanssa Joenpellon yksityisyrittäjät joutuvat kamppailemaan. Tällä kertaa vastus on ylivoimainen: sairaala jossa Eino Nygreniä kohdellaan kuin tavaraa. Koska miehet suhtautuvat instituutioihin lähinnä virkansa puolesta, joutuu sisar Elsa toimimaan veljensä henkilökohtaisena apuna: "Hän ei välittänyt, vaikka hänen läsnäoloaan ei haluttu." Vaikeinta on saada kuolemansairaalle potilaalle riittävästi kipulääkitystä ja huolehtia tämän itsemääräämisoikeudesta. Parantuuko ihminen varmemmin, jos ruumis kamppailee tuntemaansa kipua vastaan? Virallisella instituutiolla ei ole vastausta edes niihin kysymyksiin, jotka kuuluvat sen alaan. Sairaalan tavoin kaikki instituutiot ovat menettäneet kasvonsa, julkinen työ muuttunut pelkäksi kurssitukseksi ja kuolevan firman ympärillä vietetään nopeimpien saalistajien peijaisia. Taloussuhteiden säätelemässä maailmassa Joenpellon henkilöt todistavat moraalista tai sen puutteesta entistäkin terävämmin. Markku Soikkeli -- LUMPERJÄKKINÄ KANADASSA Antti Tuuri: Aukko taivaassa Otava 2000 Mitä enemmän Antti Tuuri kirjoittaa, sitä sulavammin hän tuntuu hallitsevan kaukaakin haetun materiaalin. Uusimmassa romaanissa liikutaan Kanadassa nykypäivän siirtolaisten keskuudessa. Yksityiskohtiin takertumatta Tuuri onnistuu tekemään suomalaisista metsureista, "lumperjäkeistä", yhtä eläviä kuin esittelisi Alahärmän tai Toholammin kylänraittia. Metsätyö Kanadan takamailla ei ole juurikaan muuttunut sadassa vuodessa, moottorisahoja lukuunottamatta. Suomalaiset ökymiehet ovat saaneet sota-aikana hakkuuoikeudet Vaasan läänin kokoiseen metsäpalstaan, ja sitä he laittavat laudoiksi Nevahaksi nimetyllä sahallaan. Työmiehiä houkutellaan kovapalkkaiselle savotalle Pohjanmaata myöten. Aukko taivaassa on taatusti syksyn parhaita lukuromaaneita, vaikka Tuurin uralla se on vain yksi varma teos muiden joukossa. Tarina on hyvin tutusti tuurimainen niin henkilöissään kuin aiheissaan: kuvaillaan roimia pohjalaismiehiä, joiden ainoita herkkiä kohtia ovat painiminen, viina ja jutuniskentä. Koska uusi manner kuvaillaan käytännönläheisen tulokkaan näkökulmasta, huomio keskittyy siihen, mikä on suomalaiselle tuttua ja tunnistettavaa. Tämä perustelee sen, miksi luonnonrikkaasta ja etnisesti värikkäästä Pohjois-Ontariosta kuvataan vain niitä asioita, joihin päähenkilö ensimmäiseksi leimautuu. Jopa rakkaustarina suomalaisen ja cree-intiaanin välillä on arkinen. Tuurin Pohjanmaa-sarjasta tuttua on päähenkilö, joka ei ole aivan yhtä raju käänteissään kuin hänen kanssaveljensä. Päähenkilön, Paulin, sivustakuulemana huimat sisäistarinat sulautuvat Ontarion paikallisväritykseen. Pauli on seurannut Kanadaan sukulaistaan, Lintupelto-nimistä painijaa, joka on tarinan toiminnallisin hahmo, metsätyömiehen sankariveistos. Lintupellon tavoin Paulista tulee poikkeus miesyhteisössä. Miesten tapa asettua metsämaille on runollinen, vaikka Tuuri, tyylinsä mukaisesti, ainoastaan toteaa sen miten tapahtumat sujuvat. Pauli tutustuu intiaaninaiseen ja tämän kautta reservaatissa asuvaan cree-heimoon. Etnisiä eroja tasoittaa se, että pohjalainen ja cree ovat Atlantin eri puolilla kuunnelleet samaa ylikansallista musiikkia. CCR ja Led Zeppelin antavat sanat sille, mille ei ole muuta yhteistä kieltä. "Stairway to heaven" Tarinointi suomalaisten urotöistä valmistelee lukijaa luottamaan siihen, miten konkreettisesti ja elävästi Tuuri kuvailee jumalattoman isoa savottaa, johon Pauli ja Lintupelto ryhtyvät harvesterikoneella. Neljänkymmenen asteen pakkasessa he tekevät kaksitoistatuntisia työvuoroja ymmärtämättä tai edes välittämättä siitä, kuka lopultakin hyötyy heidän jääräpäisyydestään. Harvesterisavotta on riitti, jossa molemmat tekevät tilinsä selväksi länsimaisen yhteiskunnan kanssa. Sen lisäksi että tarina irtoaa perinteisestä maahanmuuton kuvauksesta, Tuuri realisoi aineksistaan kaiken muun paitsi yksilöt. Intiaanien luonnonkunnioitus ja suomalaisten sahanomistajien heimohenki osoitetaan yhtä venyviksi käsitteiksi. Resevaatista kaadetaan puita ja metsästetään karhuja yhtä tarmokaasti kuin sen ulkopuolelta. Toisaalta löytyy yksittäisiä ihmisiä, jotka taustastaan riippumatta tunnistavat vanhat ihanteet omassa elämässään. Tähän viittaa myös kirjan nimi: Paulin lankomies on ottanut intiaaninimekseen "Aukko taivaassa", joka yhtäältä viittaa ekologiseen katastrofiin, toisaalta maailmankatsomukselliseen tyhjiöön, jossa ihmiset elävät. Jokainen ihmisryhmä, olivatpa kyseessä creet tai pohjanmaalaiset, ottavat kulttuurinsa ainekset sieltä mistä voivat. Led Zeppelinin "Stairway to heaven" saa jopa mystisen merkityksen romaanin huipennuksessa. Tuuri tekee henkilöistään uskottavia huumorilla, ei psykologisilla tulkinnoilla. Suomalaisen kotiutumista erämaahan kuvataan niin arkisten tapahtumien kautta, että juttu menee täydestä sitä myöten, kun Pauli vihitään intiaaniheimon jäseneksi. Kymmenen vuotta myöhemmin suomalaiset turistit eivät enää tunnista häntä maanmiehekseen. Markku Soikkeli -- GAGARIN JA MUITA SANKAREITA Joni Skiftesvik: Gagarin kinoksessa WSOY 2000 Joni Skiftesvik on tehnyt romaaneja niin tasaista vuositahtia, että novellikokoelma tuntuu terveeltä hengähdystauolta. Kirjailija saa liikkua tarinoissaan muussakin ajassa ja paikassa kuin mistä hän on tullut tutuksi, ja myös odottamattomilla tavoilla. Erikoisin kokoelman tarinoista on niminovelli, etenkin kun kirjailija itse astuu esiin sen todistajaksi. Novelli on kuin lempeä versio siitä Lauri Viidan runosta, jossa poika tappaa satakielen todistaakseen vanhemmilleen havaintojensa oikeutuksen. Skiftesvikin tarinassa satakieltä vastaa lentäjäsankari Juri Gagarin. Vaikka Gagarin on esiintymiskiertueella Oulun korkeudella, kukaan ei usko, että poika olisi voinut nähdä sankarin pienellä paikkakunnalla. Vasta kun poika pelastaa hankeen sammuneen venäläismiehen ja tuo tämän kotiinsa, hän saa tunnustusta edes kotiväeltään. Muutaman sanan venäjää taitava isoäiti puolustaa poikaa: kyllä vieras voisi olla Gagarin. Mutta uskooko tarinaa lukijakunta - ovathan Sputnik ja Gagarin, lapsuuskuvauksista puhumattakaan, tavanomaista aikalaisainesta muisteltaessa 1950- luvun Suomea? Skiftesvik selittää vakuuttavasti, miten ystävyys Gagariniin on taannut hänelle erityissuojelun Neuvostoliitossa ja Venäjällä: "Kuulen miltei tutun äänen, näen hymyilevät kasvot ja tunnen ystävän käden tarttuvan omaani ja johdattavan minua." Lapsen näkökulmaa Skiftesvik on käyttänyt monesti ennenkin, kun on halunnut osoittaa, miten perheiden väliset tapahtumat määräävät ihmisen elämää enemmän kuin kansanryhmien liikahdukset. Kokoelman kahdeksasta novellista kolme on tällaisia kasvutarinoita, joissa ollaan lähellä meren tai avaruuden urhoja. Ehdottomasti lukemisen arvoinen on novelli "Majakkamiehet", joka niveltyy suoraan Skiftesvikin Putaa-kronikkaan. Kertomuksessa "Fasaani" esiintyy siinäkin kirjallisuuden ammattilainen, mutta jutussa ei ole kummoinen juoni. Kun kansikuvittaja näkee kirjassa yhteyden pihallaan keikkuvaan fasaaniin, hän ei suostu piirtämään mitään muuta. Fasaani muistuttaa siitä ainoasta ystävästä, johon liittyy jotain nuoruuden onnesta. Mitä lähemmäksi Skiftesvik tulee nykypäivää, sitä epävarmempia ovat ihmiset, joita hän kuvaa. Moderni rooleja kokeileva ihminen on Skiftesvikille sellainen hupsu, jonka koomisuuteen hän ei oikein pääse käsiksi. Novellissa "Valopistooli" pyssysankaria leikkivä poika valitsee lopulta isänsä esimerkin rahtaajana ja hylkää huimat kuvitelmansa. Jos vertaa Skiftesvikin lyhytproosaa romaaneihin, kääntyy suositus empimättä jälkimmäisiin. Vasta romaaneissa hänen takaumatekniikkansa ja perhekuvauksena näyttävät osuvan yksiin nostalgiaa sähköistävällä tavalla. Markku Soikkeli -- IHMINEN SEISOO ITSENSÄ EDESSÄ Jouko Sirola: Sisustus Tammi 2000 Jouko Sirolan novellit ovat joko ainutlaatuisen kekseliäitä tai keinotekoisia. Lukijan mieltymyksistä riippuen molemmat mielipiteet ovat yhtä oikeutettuja. Novellikokoelmaan tulee suhtautuneeksi sekä uteliaasti että ihmetellen, onhan se - kirjoittajansa pitkästä julkaisuhistoriasta huolimatta - Sirolalta näyttävä ensiesiintyminen. Mitä useampia Sisustus-kirjan novelleja lukee, sitä tyhjemmäksi niiden maailma käy, mutta sitä enemmän paljastuu myös ihminen, jonka aikomuksilla maailma on sisustettu. Sirola kuvaa sisätiloja kirjallisesti ja kirjaimellisesti. Hän rakentaa novellia kuin vankilaa, josta on mahdotonta paeta. Tyyli on hiottu ja päähenkilön persoonalle omistautunut, joskin lopputulos on useammin havainnoista raskas kuin kepeä: "Työ on kuin ruumis, meidän toinen ruumiimme ruumiillisten ääriviivojemme ulkopuolella." Sirola muuntelee metaforiaan tarinasta toiseen, ilman, että tyyli juurikaan muuttuisi. Joku henkilöistä tunnistaa itsensä ystävän luomaksi muistikuvaksi, toinen peilaa itseään näyteikkunasta. Kaikki havainnot kantavat syvempiä merkityksiä ja siksi kerronta on niin raskasta, mutta antoisaakin, jos jaksaa keskittyä yhteen novelliin kerrallaan. Keskeisin ympäristö Sirolan tarinoissa on päähenkilön persoona. Muiden ihmisten luonteet ovat päähenkilölle esteitä. Päivät ovat kauppatavaraa, fantastisia optioita elämälle. Näin eristetyssä maailmassa ystävätkin ovat vain ideoita, joista jotkut ovat toimineet, jotkut eivät. Vain lapsena ihminen on vapaa valitsemaan jonkin tarinan, johon tuntea kuuluvansa. Kokoelman avaukseksi Sirola kertoo tarinan mummolamatkasta. Toinen lapsista suhtautuu siihen kauhuseikkailuna ja saa toisenkin uskomaan satuunsa. Ei pelkkiä tarinoita Avauksen jälkeen lukijat uppoavat seuraaviin novelleihin kuka mitäkin tunnettaan pidätellen. Peter Greenawayta mukaillen voisi sanoa, että novelli on ihan liian hieno väline jätettäväksi tarinankertojille. Novellissa, joka aukeaa hitaasti ja epädramaattisesti kuin kukinto, kertoja leijailee tyhjässä maailmassa ja lukee tarinansa lyhennelmää tulppaanin varresta. Muuta ei ole. "Leijuin ilmassa. Jalkojeni alla ei ollut mitään. Kenties ei ollut jalkojakaan, silmilläni vain oli taipumus nähdä ne." Tärkeämpää ovat identiteetistä todistavat silmät kuin se mitä nähdään. Ihminen on aina itsensä edessä, omat havainnot eristävät meidät muista havaitsijoista. Esimerkiksi "Johtaja"-novellin päähenkilöä kuvaillaan tehtävänsä oloiseksi: "Hän ei kuvitellut itseään merkittävämmäksi kuin asia, joka kulloinkin oli käsillä. --; pelkällä olemassaolollaan hän paikkasi ne vähäiset virheet, joita tuli tehneeksi." Etenkin näissä roolinovelleissa Jouko Sirolan tyyli on tarkoituksellisen paperista ja semioottisen kuivakasta havaintopeliä. Onneksi hänellä on toinenkin äärensä, pari verevää kuvausta elävistä, nitisevistä ja ähisevistä ihmisistä. Sirolan käyttelemässä näkökulmassa ihmiset ovat syyntakeettomia näyttelijöitä tai korkeakirjallista virastoväkeä. Koska maailmassa ei ole mitään, minkä he voisivat tunnistaa omakseen, heillä on vaihtoehtonaan vain joko sulautua merkityksettömään yhteiselämään tai löytää totuus havaitsemisensa tavasta. Markku Soikkeli -- KOKKOLA RAAMATULLISENA CITYNÄ Jusa Peltoniemi: Jäähyväiset sukuromaanille WSOY 2000 Vuosi sitten Jusa Peltoniemi aiheutti kotikaupungissaan Kokkolassa keskustelua historiallisella draamalla. Täältä miltei Tokioon -näytelmä oli kirjoitettu juhlavuotta varten, eikä Peltoniemi tyytynyt tavanomaiseen tarinaan. Kokeneena kirjoittajana hän tiesi miten moderniin muotoon voisi sujuvasti yhdistää suurmiesten seikkailut. Ehkä saamastaan kritiikistä kimmahtaneena tai sitten vain romaanin monimuotoisuudesta iloiten on Peltoniemi esikoispitkässään palannut kuvaamaan Kokkolaa. Tällä kertaa hän ei tyydy pelkkään keinotekoisuutta julistavaan metafiktioon, vaan pyrkii ylittämään valitsemansa lähtökohdat niin huumorissa kuin tarinan mahtavuudessa. Jäähyväiset sukuromaanille kertoo Heinämäki-suvusta näiden omilla sanoilla. Tyylilajeja on yhtä monta kuin kertojia, etenkin kun kirjailija mieluusti antaa puhevuoron myös sivuhenkilöille. Nämä ilmoittavat suhteensa Heinämäkiin niin kuin olisivat todistajanaitiossa. Heinämäkien kautta kuvataan Kokkolan paikallishistoriaa. Nikolai Höbacka, suvun inkeriläisen haaran jäsen ja "sosialistinen ihminen", näkee kaupungin laajimmassa mittakaavassa. Paitsi että hän selvittää Kokkolan tapahtumia jääkäriaikana, hän itse seikkailee sotavankina Neuvostoliittoon ja takaisin. Vaikka Heinämäkien sukutaulu alkaa jo 12 000 vuoden takaa, heidän henkisestä perinnöstään katoaa enemmän kuin kertyy. Suurimman osuuden kirjassa saavat Rolf ja Jaako, nykypäivää elävät serkukset. Rolf hyörii romaanin ylimpänä kertojana ja Jaako on tarinan käytännöllisen koominen kauppapuksu. Edeltäviin sukupolviin heitä yhdistää "all-trade"-asenne kaupantekoon. Keskipohjanmaa näyttäytyy kirjassa liiketoiminnallisena, enimmäkseen koomisena, mutta myös kulttuurisesti rikkaana talonpoikaiscitynä. Heinämäkiä kirjailija kuvaa yhteiskuntaluokkien väliin katoavana sukuna. Siihen kirjailijalla on hyvät perustelut: "Suomen länsirannikko on niitä Euroopan harvoja alueita, joissa individualismi syntyi alempien yhteiskuntaluokkien keskuudessa." Aina milloin Peltoniemi kuvaa itseään kaupunkia, hän yhdistää nasevasti yleisen ja yksityisen. Nykypäivän Kokkolaa hän luonnehtii muuttona suvusta lähiöön. Lähiö on olemassa sitä varten, "että siellä asuvat ihmiset voisivat sanoa, että oikeastaan he asuvat kaupungissa, mutta mukavammin kuin kaupungissa." Yksittäisiä ihmisiä, etenkin isien välisukupolvea, käsitellään tylysti. Poliittista satiiria vältellessään Peltoniemi päätyy laveaan ironiaan, jossa yhdistyvät markkinatalouden kieli ja raamatullinen asenne. Anders Chydeniuksen perillisille kehitys näyttäytyy marketin muuttumisena quickshopiksi. Kirjan tyyli on niin epävakaa, että kirjoittaja, kustannustoimittajasta puhumattakaan, ei ole osannut enää valita mitä vitsejä vähentää ja henkilöitä karsia. Näkemyksellisin luonne on kuvatulla kaupungilla, mutta Kokkolan sydämen löytääkseen lukija joutuu kahlaamaan melkoisen määrän sivuja ja aivan ilman johdatusta. Markku Soikkeli -- PITÄÄ ITSENSÄ IHMISENÄ Silja Mansikka: Marian viitta Tammi 2000 Itsekunnioitukseen ei riitä vielä se, että tekee tilit selväksi edeltävän sukupolven kanssa. Seuraava sukupolvi voi nimittäin toistaa edeltäjien virheet. Erityisen vaikeaksi tilanne käy silloin, kun oma lapsi on syntymään päässyt virhetapaus. Neljännessä kirjassaan Silja Mansikka käsittelee sisäistettyä uskollisuutta. Marian viitan päähenkilö on yksinäinen, mutta ihmissuhteissaan valpas nainen, Lilja Angervo. Yrittäessään selvittää vanhempiensa parisuhteen tragediaa hän pyrkii elämään selkeämmin ja itsetietoisemmin. Isän tokaisu "pidä itsesi ihmisenä" on Liljalle haaste. Hän pitää tavoitteesta kiinni, vaikka yhden yön suhteesta syntyy lapsi ja siitä uusi elämänsuunta. 1960-luvun maaseudulla kasvanut tyttö ei ole edes kuullut sellaisesta asiasta kuin abortti. "Yksihuoltajuus" on puolestaan käsittämätöntä ympäristölle. Kertomuksen kärki piilee siinä, että välillä Lilja joutuu kantamaan huolta oman isänsä, välillä tyttärensä isän menemisistä. Aivan uudelleen Lilja joutuu pohtimaan arvojaan siinä vaiheessa, kun tytär toistaa äitinsä tempauksen. Edellisten sukupolvien virheet saavat parhaan synninpäästön nuorimman polven avomielisyydessä. Kirjailija Mansikka pyrkii liittämään naisen elämän "reunaehdot" keholliseen itsetuntoon. Hieman muodikas aihe menee hukkaan, etenkin kun terveysoppaasta otetut lainaukset eivät mitenkään kevennä tai ironisoi päähenkilön ajatuksia. Se, että tyttären modernius tiivistetään luontoaktivismiin, jää irralleen niinkin kiinnostavasta asetelmasta kuin maaseutu vastaan kaupunki. Empatia kirjan henkilöitä kohtaan ei riipu sukupuolesta vaan -polvesta. Näkökulma 1950-1990 -lukujen suomalaiseen maaseutuun on erityisen kapea. Päähenkilöstä ja etenkään tämän suhteesta kahden edeltävän sukupolven naisiin ei kasva niin kattavaa vertailua kuin mihin kirjailija on pyrkinyt. Länsirannikon murretta Mansikka käyttelee elävästi, joten perusinhimillinen tarina löytää ainakin alueellista tai kirjailija- ja aikalaiskohtaista koskettavuutta. Markku Soikkeli -- KUOPPAKOLONNASTA KAUPUNKIIN Toivo H. Laine: Vie minne tiesi, osa 1 Kehitys Oy Eräs iltapäivä toukokuussa: Pori liekehtii. Yli viisituhatta ihmistä jää vaille kotia, mutta kun kesä on lähellä, monet heistä rohkenevat asettua väliaikaisiin asumuksiin. Turuntien varteen, nummen rinteeseen kaivetaan kuoppia ja käydään niihin asunnoksi kontioiden lailla. Vuonna 1852 syntynyt ns. Kuoppakaupunki ei jäänyt niin väliaikaiseksi kuin sen oli tarkoitus olla. Vei vuosikausia ennen kuin kaupunginisät suostuivat myymään vuokratontteja työväestölle, etenkään näiden toivomilla hinnoilla. Toivo H. Laine on kirjoittanut tyhjästä aloittajien tarinan, trilogian, joka yltää useamman sukupolven ylitse. Takakansi lupaa romaanien kattavan Porin historiasta vuosikymmenet 1850-1950, joten kirjoittajalla on ilmeisen kirkas näkemys tarinansa kaaresta. Hän kirjoittaa niin keskitettyä asuttamisen historiaa, että sellaiset tapahtumat kuin englantilaisten ryöstöretki, kulkutaudit tai katovuodet painavat tarinaan vain vaatimattoman notkahduksen. Koska keskipisteessä on yksi ainoa työläisperhe, yrittää lukija tulkita lapsia ja aineellista menestystä uuden ajan toivoina, viitteinä tulevasta. Näihin odotuksiin romaani ei kuitenkaan tartu, vaan kuvaa kehitystä suuremmassa mittakaavassa, väestöryhmien suhteena. "Olosuhteet ikäänkuin jatkoivat miespolvien takaisia riitoja, kun yhteistä laidunmaata luvatta muutettiin pelloksi. Samoista maista kaupunkiporvarien kanssa tappelivat kokemäkiläiset, ulvilalaisista puhumattakaan. Etäämpänä oli luvialaisten ja raumalaisten kanssa tekemistä." Väestöryhmiä Laine kuvaa yhden tai kahden henkilön edustamina kollektiiveina. Yksittäiset hahmot vain eivät oikein riitä edustamaan monituhantista muuttajajoukkoa. Anttonin perheen lapset Helinä ja Eljas saavat toki suuremman huomion kuin sivuhenkilöiden kirjava kaarti, mutta tasapainoa yksityisen elämänuskon ja yleisen mielialan välillä ei löydy. Molemmat sukupolvet esitellään tyyppeinä, joiden mielessä ei tapahdu juuri enempää kuin heidän tyypittelyltään voi odottaa. Kaupunkiin osuvat vitsaukset imeytyvät ihmisjoukkoon. Henkilökohtaisetkaan menetykset, lapsen karkaaminen merille tai menehtyminen sairauteen, eivät pakota ihmisiä tarkastelemaan elämäänsä, nousemaan sen yläpuolelle. Pääosassa ei ole elämä Porissa, vaan kaupunki kuvitelmina ja lupauksina, unelmina Niittyluotojen vapaista pelloista tai laiturista kohti Amerikkaa. Romaanissa on hyvin vähän mitään, mikä yllättäisi ja veisi siten mukanaan. Kun kenraalikuvernööri 1862 vierailee Porissa, "Pohjolan Venetsiassa", pistäytyy tämä kaupunginisien kauhuksi myös "kuoppakolonian" luona. Komedian aineksia tarjoava vierailu ei sekään ole Laineen kirjassa kuin muutaman sivun anekdootti. Yhteiskuntaluokkien törmäys dramatisoidaan helpoimman kautta, esimerkiksi herhdollistamia ristiriitaisuuksia, kuvitelmia ihmisten mielialoista ja tulevaisuudenkäsityksistä. Ihmisryhmien värittömyys on hämmästyttävää etenkin siihen nähden, että Lounais-Suomi tavataan noteerata kansankulttuurin "innovaatioalueena". Uudisraivuu kaupungissa Tietysti Laineen romaani on erityisen tiivistä paikallishistoriaa ja tarinansa keskittämisen Laine taitaakin erinomaisesti. Julkaisu pienkustantajan lipun alla tarkoittaa tämän kirjan kohdalla sen paikallista merkittävyyttä. Teoksessa ei ole kuin satunnaisesti sellaista topeliaanista julistusta, joka liiankin itsestäänselvästi liitetään historialliseen romaaniin. Uudisraivuun aihe on suomalaisessa kirjallisuudessa mitä tavallisin, mutta harvoin sitä on sijoitettu näin tiiviisti keskelle kaupungin historiaa. Jopa Laala oli oma maailmansa. Juhlavan nimensä, käsitellyn ajanjakson ja muotonsakin vuoksi Laineen teos hakee vertailukohdakseen myös Linnan Pohjantähti- trilogiaa. Vertailu ei tuo sinänsä uutta syvyyttä Laineen teokseen, mutta takaa lukijoiden uteliaisuuden. Olemme jo nähneet, miten sosiaalihistoria voi käydä eläväksi romaanin keinoin, jälkiviisaasti valituilla henkilöhahmoilla, joiden kautta voidaan keskustella tapahtumien yleispätevyydestä. Laineen kirjan lukee sutjakkaasti. Anttonin ja Aleksian perhe on pelkkä keskiarvo ja kiinnekohta Kuoppakaupungin väessä, mutta heidän kauttaan ajanjaksot käyvät ymmärrettäviksi. Vuosia kestävä kurjuus tai muutamassa tunnissa tuhonsa tekevä palo käsitellään ilman kappaleittain kohoavaa dramatiikkaa. Vie minne tiesi kertoo Porin historiaa romaanin vapaudella, mutta sen kiinnostavuus syntyy enemmän yhteensidoituista tiedoista kuin kirjallisesta muodosta. Tulipalosta alkanut romaani päättyy Amerikka- kuumeeseen ja junayhteyden valmistumiseen. Vuoden päästä ilmestyvä toinen osa keskittynee kansalaissodan tapahtumiin ja trilogian päätös sotaa seuranneisiin vuosikymmeniin. Markku Soikkeli Lue myös seuraavan osan arvostelu -- USKO ERISTÄÄ, MUISTOT YHDISTÄVÄT Eeva Tikka: Lohikäärmekylpy Gummerus 2000 Lohikäärmekylpy on tarina uskonnosta, uskosta ja ystävyyden haastavasta epäuskosta. Käytännöllinen Karin ja mielikuvitukseltaan herkkä Anja kertovat ystävyydestään eri näkökulmista. Karin on julkiuskovainen, joka auttaa heikompana pitämäänsä Anjaa. Tämä puolestaan ihmettelee ystävänsä tarvetta tarrautua muiden kirjoittamaan fantasiaan ja muiden sanelemiin rituaaleihin. Lujauskoisen Karinin puhe kuulostaa jostain syystä latteammalta kuin Anjan repaleiset kuvitelmat. Vaikka tarina kulkee vuosikymmenten lävitse, siinä liikutaan hyvin pienessä perhepiirissä. Karinin puheenvuorossa toistuvat, "hiljaisuus on kuuntelua" -tasoiset oksymoronit ovat kaukana sellaisista romaaneista, joissa uskontoa pohditaan olosuhteisiin eikä ihmiselämän perusteisiin nähden. Lohikäärmekylvyn ydin on sen symboli, "lohikäärmelammikko". Lammikko on naisten yhteinen muisto, ja siksi tärkeä: jokainen muisto on yhteinen peili. Kyseessä on pelkkä vesiliskojen asuttama lähde, mutta siinäkin voi nähdä myyttien elävän ja pelätä sitä, mitä paljastuu lammen kuvastimessa. Naisista herkempi ei pääse eroon lammikkoon liittyvistä muistoista, mutta vahvaluontoisempi ei muista sitä yrittämälläkään. Kirjan toinen symbolinen peili on ladon pimeä oviaukko. Lammikko vertautuu latoon, koska Anja on tullut katsoneeksi molempien syvyyteen. Ladosta hän on nuoruudessaan löytänyt rintamakarkurin ja auttanut tätä piiloutumaan. Lato on hänen yksityinen muistonsa, mutta hän yrittää tehdä siitä yhteisen. Peilin pelko on vastamyytti Narkissokselle, tarina ihmisestä joka ei voi enää nähdä kasvokuvaansa, koska hän ei osaa selittää kokemaansa. Vasta kun vahvaluontoinen ystävä pyyhkii hänen kasvonsa tai siivoaa hänen kotinsa, kasvoille palaa ilme. Toisen ihmisen praktinen epäusko antaa mahdollisuuden saada etäisyyttä omien kokemusten henkisyyteen ja teoreettisuuteen. Kun vahvempi naisista sitten sairastuu vakavasti ja etsii helpotusta uskonnosta, yrittää heikompi edelleen tutkia omaa peilikuvaansa. Usko ei yhdistä vaan eristää ihmiset, mutta uskonnollisen kokemuksen merkitystä voi sentään mitata yhdessä elettyyn elämään nähden. Neutraali kertojaääni ja kahtia jaettu tarina antavat lukijalle vapauden tulkita, miten syvästä ystävyydestä on kysymys. Tikka käyttää muutamaa keskeistä symboliaan huolellisesti, mutta tarina on verrattain ohut. Ehkä raskassoutuinen pohdiskelu ei mahdollistaisikaan mutkikkaampaa juonta? Vaikka Lohikäärmekylpy on tasaisenvarma romaani, oli melkoinen yllätys nähdä se Finlandia-ehdokkaiden joukossa. Kirja ei ole Eeva Tikan pitkän tuotannon parhaita, eikä mitään erityistä ainakaan aiheenhallinnaltaan, ystävyyden tai uskonnon kuvauksena tai edes sairaskertomuksena. Markku Soikkeli ------------ SYRJÄÄNTYNEET SANKARIT Juhani Syrjä: Juho 34-63 Gummerus 2000 Suomenkielisen kirjallisuuden historia on niin lyhyt, että ensimmäiset romaaniyritykset ja postmodernit kokeilut ovat yhden sukupolven nähtävissä. Tämä ainutlaatuinen sukupolvi pääsee esille Juhani Syrjän isästään laatimassa elämäkerrassa, nyt jo kolmanteen osaansa ennättäneessä Juho-kronikassa. Juho Syrjän elämä etenee yhtä jalkaa vuosisadan kanssa. Juho syntyy vuonna 1900 ja ikääntyy samoin numeroin kuin vuodet vaihtuvat. Yhden miehen tarinassa on vahvat ulkoiset ja sisäiset kehykset. Kronikan ensimmäinen osa (1998) kuvasi Juhoa kansalaissodassa, toinen osa (1999) sopeutumista itsenäiseen Suomeen ja moniarvoistuvaan yhteiskuntaan. Perheen perustaminen ja teurastajan ammatin vakiintuminen siirsivät huomion tulevaisuudennäkymiin. Mitä 34-vuotias, elämän nurjimmat puolet nähnyt mies tuumii lamakaudesta nousevasta Suomesta? Mitä hän toivoo maailmansotien alla kasvaneista sukupolvista? Kolmannessa osassa, kronikan tuhdeimmassa teoksessa, kirjailija kommentoi isänsä äänellä nykypäivälle tuttua Suomea, maailmansodista ja poliittisesta routakaudesta selvinnyttä valtakuntaa, jossa taiteella on oma eriytynyt tehtävänsä virkistää kansakunnan muistia. Monta kertaa tullaan vastakkain virallisen Suomi-kuvan kanssa: "Ensi kohinan mentyä minulla ei ollut minkäänlaista tarvettakaan osallistua tähän sotaan, jonka oikeutus vanhan rajan ylityksessä menetettiin." Monitaitoiset miehet Isä Juhossa on tekijä- ja näkijämiehen vikaa, niin kuin hänen pojissaankin. Syrjän perheen miekkoset ovat melkoisia sankareita niin puun kuin sanannikkareina, ja saavuttavat mainetta jopa urheilijoina. Äidin ja sisaren hahmot ovat miehiin verrattuna kuin hellan ääressä eläviä aaveita. Vahva, todenpohjainen miesmalli on jännittävässä ristiriidassa Juhani Syrjän aiempiin romaaneihin nähden. Etenkin Omenatarhassa (1987) monitaitoisen karismaattinen mies joutui ylivoimaisuutensa ja hybriksensä uhriksi. Isän sukupolvelta opitulle miehen mallille ei ollutkaan enää paikkaa, koska ei ollut myöskään arkaaista maaseutua sellaisena kuin se oli kuviteltu. Enimmäkseen Syrjän perhekronikka kuvaa arkielämää, työntekoa ja lasten kasvamista. Eläväisintä on kuvaus pohjoishämäläisen maaseudun vieraskopeudesta. Moottoripyörällä huristelevaan teurastajaan suhtaudutaan käytännöllisen kuivakkaasti. Totisen ihmisluonteen kuvaus näinkin pitkässä muodossa tuskin onnistuisi keltään muulta kuin pojalta, Juhanilta, joka on oppinut tai perinyt paljon isänsä luonteesta. Ympyrän sulkeutuminen eli Juhanin kasvaminen tuo romaaniin niukasti annosteltua huumoria. Miten kirjailija kuvaa itseään isänsä silmin? Sarkastisin moittein. "Iltamyöhät hän valvotti työssä käyviä kavereitaan - kait jo vähän likkojakin - ja päivät makaili yläkerran kamarissa lukien lainaston kirjoja." Mitä vanhemmaksi Syrjän poikasarjaa kasvaa, sitä huomattavampi osuus isän kehuista ja kommenteista kohdistuu näihin. Pojista Jaakko, Juhani ja Seppo päätyvät kustannusalalle. Perhetuttaviin kuuluvat Kirsi Kunnas, Eeva-Liisa Manner ja Väinö Linna. Aleksis Kivestä Eppu Normaaliin Etenkin Linna on keskeinen Juhon käsityksille itsestään ja Suomesta. Juhoa eivät ole aiemmin kiinnostaneet muut kirjailijat kuin Kivi ja Haanpää, maaseudun vähäväkisten kuvaajat. Mutta Linnasta Juho löytää totuudenpuhujan, joka on vieläkin läheisempi. Linnan kerätessä tietoa kansalaissodan tapahtumista lähtee Juho kirjailijan oppaaksi. Osa Juhon kokemasta päätyy sellaisenaan Linnan Pohjantähti- kirjoihin, mutta ainoastaan se osa, joka on Juhossa yhteisintä hänen ryhmälleen ja yhteiskuntaluokalleen. Isä Juhon elämä, sellaisena kuin Juhani Syrjä sitä esittelee, on kuin tasaiseksi hiottu peili, johon kirjavammat kuvat heijastuvat. Juhossa on haanpääläisen kulkujätkän luonnetta, mutta myös pentinkulmalaisen patriarkan tyyliä. Lisäksi hänellä on ymmärrystä sodanjälkeiselle Suomelle sen perusteella, millaiseksi näkee poikiensa kasvavan. Jos ajattelee suomenkielisen romaanin historiaa pitkässä kaaressa, niin Juhani Syrjä edustaa siinä vasta kolmatta sukupolvea. Isoisä Syrjä oli 20- vuotias niihin aikoihin, kun Seitsemän veljestä ilmestyi, ja isä kuului siis Haanpään aikalaisiin. Tähän nähden kannattaa Syrjän trilogiaan tutustua ja sitä tulkita, etenkin kun Syrjä ei ole kovin pitkälle jäsennellyt valtavaa materiaaliaan. Kirjoissa on paljon sellaistakin muistelua, jonka julkituonti ei syvennä henkilöitä eikä aikakauden tunnelmia. Sen sijaan kronikkaa täydentää mainiosti suvun nuorimpien veikkosten, Juhani Syrjän veljenpoikien osuus kulttuurihistoriassa: oma sukupolveni tuntee sen Eppu Normaali -bändinä. Heidän sankaritarinansa sai sekin virallisen muotonsa tänä syksynä. Markku Soikkeli -- NUORUUS 60-LUVUN HÄIKÄISEMÄNÄ Pirkko Saisio: Vastavalo WSOY 2000 Pirkko Saisio on niitä harvoja taiteilijoita, jotka uskaltavat leikitellä kirjailijaroolillaan. Leikittely ja kokeilu eivät ole jääneet pelkästään Saision harjoittamiin peitenimiin Jukka Larssonina ja Eva Weinina. Esimerkiksi Miten kirjani ovat syntyneet -teosta varten hän valikoi yhdenlaisen kuvan urastaan, toisenlaisen säästi muistelmaromaaneitaan varten. Vastavalo-teos on jatkoa vuosi sitten ilmestyneelle lapsuudenkuvaukselle. Tällä kertaa Saisio käsittelee oppikouluvuosia 1960-luvun Helsingissä. Limittäin kulkevat uskonaiheita kyntävä kasvukertomus ja kertomus kesästä 1968, jonka Saisio vietti apulaisena sveitsiläisessä orpokodissa. Saision peiterooleja soveltaen kertomuksia voisi nimittää vaikkapa hurskaan Larssonin tarinaksi ja vaeltavan Weinin tarinaksi. Riehakkaan aikakauden myötä Pirkko, välillä kertomuksen "minä" ja välillä taas "hän", ahmii vastakkaisia vaikutteita. Hän kuulostelee sekä isänsä että aikakauden uskontoja, kommunismia ja kapinoivaa kirjallisuutta, ja herätysliikettä. Seurakunnalla ja SKP:lla on toimipiste peräti samassa Hakaniemen rakennuksessa. Teatteritieteen professori Saiso hallitsee paitsi naamioleikit myös romaanin edellyttämät kerronnalliset temput. Saisio kuvaa nuorempaa itseään pyrkien tallentamaan muistot sellaisena kuin ne ovat, silloisen "hänen" elämänä, joka ei vielä ymmärrä, miksi hän itkee kuunnellessaan viereisessä huoneessa rakastelevia naisia. Vastavalo-muistelmassa on muutamia henkilöitä ja tilanteita, jotka muistuttavat Saision esikoisromaanista Elämän meno (1976). Maaseudun sukulaiset, railakka tätihahmo ja etenkin tytön hätäinen kääntymys uskontoon tuovat mieleen Elämän menon Marjan. Samoin kuin Marja vapautuu perheen ja Helsingin otteesta vasta matkustaessaan tätinsä kanssa Pietariin, samoin Vastavalon 'Pirkolle' muodostuu tärkeäksi matka Sveitsiin. Molemmissa kirjoissa tytöt rakentavat omaa identiteettiä ihailemiensa naisten kautta, kamppaillen moraalinsa ja lojaliteettinsa kanssa. Miten kirjani ovat syntyneet -esseessä Saisio on kertonut, miten kustantaja sensuroi esikoiskirjasta hänen henkilökohtaisimman aiheensa, lesborakkauden. Jälkikäteen Saisio pitää valintaa oikeana: aiheen erikoisuus olisi sitonut esikoiskirjailijan julkisuudessa yhteen ainoaan lokeroon. Vastavalossa Saisio on vapautunut kuvaamaan samankaltaisuuden ja erilaisuuden tuntoja miten haluaa. Hän tutkii muistikuvien rajoja: mitkä kuvat ovat rajautuneet ja miten sen perusteella, että jokin kokemuksessa ei ole vastannut odotuksia. Esimerkiksi Sveitsiin Pirkko lähtee sekä summerhilliläisen innostuksen että Sound of Music - musikaalin luomat odotukset mielessään. Samaan aikaan kun Euroopan nuoriso läpikäy vuosisatansa rajuinta mullistusta, yrittää Pirkko sopeutua puritaanisen suurperheen piiaksi. Vastavalon Pirkko on epätavanomainen romaanihahmo, koska Saisio ei ole halunnut tehdä puoltavia tulkintoja nuoruudestaan. Siinä missä Elämänmenon Marja kehittyy kohtaamiensa ihmisten kautta, joutuu Vastavalon Pirkko elämään ja kestämään vastakkaisten vaikutelmien alaisuudessa. Juuri maailmankuvien synkreettisyys tekee hänestä luovan ihmisen, joka saa ratkaisevan tunnustuksen opettajaltaan: "Sinusta voi tulla kirjailija." Vastavalo on ennen kaikkea romaani muistikuvien manipuloitavuudesta, mihin kirjan nimikin viitannee: näemme entisen itsemme ainoastaan piirtyneenä aiempia sukupolvia ja aatteita vasten. 1960-luvun Helsinki on niin ikään pelkkä harvakseltaan hahmottuva taustakuva. Kun vertaa Saision kirjaa toiseen Finlandia- ehdokkaaseen, Kjell Westön sukupolvikuvaukseen Isän nimeen, näkee miten erilaisia ovat näiden teosten ansiot. Saisio pyrkii sanomaan jotain yleistä kasvamisesta ja muistamisesta; Westö laatimaan erityisyydessään kiehtovan aikalaiskuvan 1950-1980 -lukujen Helsingistä. Romaanien paremmuuden mittaaminen on yhtä mahdotonta kuin kirjallisten makujen luokitteleminen. Markku Soikkeli -- UNELMAT KOOSTUVAT KLISEISTÄ Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon Otava 2000 Joel Haahtela tuli julkisuuteen vuosi sitten romaanilla Kaksi kertaa kadonnut. Päinvastoin kuin esikoiskirjailijat yleensä, Haahtela kertoi kaupunkilaisesta elämästä kaikkea muuta kuin henkilökohtaisella tasolla. Hänen tyyliään nimitettiin jopa "sarjakuvamaiseksi", koska pienten tarinakatkelmien väliin oli jätetty paljon tilaa lukijan omille tulkinnoille. Toisessa romaanissaan Haahtela sijoittaa tarinansa tarkasti Suomeen ja vuosille 1972-1973. Romaanin unenomaisuutta ja sarjakuvamaisuutta paikallistaminen ei kuitenkaan ole vähentänyt. Vuonna 1972 syntynyt Haahtela legendoi ajasta juuri ennen öljykriisiä: muovikalusteiden, opiskelijaliikkeen ja algerialaisen punaviinin ensimmäisestä aallosta; ajasta kauan ennen uusioperheitä. Uuden vuosikymmenen utopiaa on rakentamassa täydellinen pariskunta, Klaus ja Lilian. He asuvat meren rannalla valkoisessa huvilassa, tapaavat fiksuja ystäviään ja harjoittavat arvostettuja ammatteja. Suomalainen yhtenäiskulttuuri kukoistaa sen kuplan sisällä, jossa makumieltymykset kertovat ihmisestä enemmän kuin kotitausta tai edes sukupuoli: "He ovat tunteneet toisensa vuosia ja pitävät samoista asioista. He suunnittelevat yhteisiä matkoja, jotka eivät koskaan toteudu, muistelevat iltoja, jotka jo lukuisat muistelut ovat muovanneet heidän mieleisekseen." Suomi ja ihmiskunta näyttävät tulleen materiaalisen kehityksensä päätepisteeseen. Kun ihmisellä on valittavanaan lähes rajaton määrä viihdettä ja kulttuuria, hän ei tarvitse enää mitään sielukasta. Naiset katsovat vastavaloon on yksityiskohtiaan myöten kuin esittely jostain Jörn Donnerin vanhasta elokuvasta, jossa yläluokan hillityn charmin välistä pilkahtaa huoliteltu jalkapari, ei muuta. Luotu ajankuva on kevyt muttei pelkästään romanttinen. Unelmat koostuvat kliseistä, muistuttaa Haahtela: ne ovat henkilökohtaisia ja kuitenkin äärimmäisen tavanomaisia. Siksi Klaus ja Lilian eivät pysty ymmärtämään onnensa merkitystä eivätkä houkutuksia särkeä mallin mukaan koottu idylli. Naapurissa asuva pariskunta, Jimi ja Emma, on kääntöpuoli Klausin ja Lilianin elämälle. Naapureiden elämää varjostaa salaperäinen onnettomuus, joka ei syvennä heitä ihmisinä, mutta tekee heidän yhteiselämästään aktiivisen ja mysteerisen. Heidän yhteinen elämänsä on vielä avoin muutoksille ja tulkinnoille, päinvastoin kuin unelmansa toteuttaneilla pariskunnilla. Ihanat naiset vastavalossa Onko aviopetos ainoa keino osallistua muiden salaisuuksiin ja rikkoa ahdas idylli? Toinen ystäväpariskunta, Benjamin ja Martta, on säilyttänyt suhteensa avoimuuden näillä keinoin. Mitään eroottista trilleriä ei kuitenkaan synny, sillä pariskunnat suhtautuvat seksiin ja kotiin pelkästään käytännöllisesti. Poikkeuksellista Haahtelan parisuhdekuvauksessa on sen lempeys. Käsitellessään muovintäyteisen elämän pinnallisuutta hän ei lankea ironiaan eikä kutsu nykypäivän lukijaa ylenkatsomaan tai ylitulkitsemaan aiemman vuosikymmenen ihmisiä. Kun naapureiden salaisuus paljastuu, ei tuloksena olekaan uusi tragedia, vaan elämän yksinkertaisuuden julkituonti. Haahtela paikallistaa tapahtumat Etelä-Suomen vauraalle maaseudulle, mutta näyttää henkilönsä tyypitellyn mannermaisina. Kuten nimistäkin voi päätellä ovat romaanin henkilöt ensimmäisen sukupolven fennoeurooppalaisia, joille Suomi merkitsee pelkkää asuinpaikkaa. Hipit ja mellakoivat opiskelijat ovat heidän silmissään sööttejä, koska näiden radikalismi on vain osa persoonaa, ei osa yhteiskuntaa. Ei näin soman universaalia tarinaa olisi voitu kirjoittaa ennen kuin 70-luku on muuttunut retroestetiikan, kaunistelevan muistelun kohteeksi. Haahtelan ansioksi, ehkä myös puutteeksi, tulee laskea, että hän ei psykologisoi sitä uusien tyylien kulutusjuhlaa, joka valtaa ihmisten mielet. Haahtela näyttää myös määrätietoisesti pyrkineen kuvaamaan naisen kokemuksia: vain naiset pystyvät katsomaan "vastavaloon", tulevaisuuteen joka on kliseisten unelmien takana. Vasta verratessaan teosta Monika Fagerholmin romaaniin Ihanat naiset rannalla (1994), voi lukija huomata miten ohuiksi hahmoiksi Lilian ja Emma on kirjoitettu. Heidän tehtävänsä on kurottua sokeasti tulevaan, koska kirjailija ei keksi heille aktiivista roolia 70-luvun ikuisen kesän maailmassa. Markku Soikkeli -- ISÄSTÄ SYNTYNEET KIRJAILIJAT Anja Snellman: Aura Otava 2000 Vaikka Anja Snellman julkaisee edelleen kirjan per vuosi, hänen tuotannossaan näyttävät vaihtelevan kahdentyyppiset teokset. Toisaalta hän keskittyy määrätietoisen kantaaottaviin, ajankohtaisiin romaaneihin kuten Pelon maantiede (1995) tai Paratiisin kartta (1999). Toisaalta hän kirjoittaa intiimin nostalgisia pienoisromaaneja, kuten Ihon aika (1993), Syysprinssi (1996) tai tämänsyksyinen Aura. Molemmissa lajityypeissä Snellman (ent. Kauranen) kykenee siirtämään aiheensa yleisesti kiinnostaviksi. Intiimeissä perhekuvauksissa hän tuntuu kuitenkin kirjoittavan vaivattomammin ja omimmillaan. Se jos mikä on paras suositus kaunokirjallisuudelle. Jos lukuvalintoja tekee vasta kirjakaupan tiskillä, on Kauranen-Snellman yhtä varma sijoitus kuin Paasilinna tai Hietamies. Aura on pieni romaani taiteilijaelämästä. Tällä kertaa kyseessä ei ole aikakauden tai kaupungin taiteilijakuva, kuten 80-luvun helsinkiläistä performanssielämää kuvanneessa Arabian Laurissa (1997). Aura kertoo "filologitytöistä", kirjailijaluonteesta, jonka arkkityyppinä esitellään englantilainen runoilija Sylvia Plath (). Aura on yhtä voimakkaasti piirretty ja kauniisti liioiteltu taiteilijahahmo kuin syysprinssi tai Arabian Lauri. Hän on nuori runoilija, joka ei koskaan ylitä julkaisukynnystä, vaikka runous on kaikki mistä hän elää, hänen omin tapansa ilmentää itseään. Romaanin minäkertoja on Auran mentor, kuuluisa, Anja Kaurasta muistuttava kirjailija. Sylvia Plathista on tullut esikuva sekä Auralle että minäkertojalle, koska Plathin tavoin heillä on selvittämättä välit miesten kanssa. Naiskirjailijat ovart useimmiten olleet isän tyttöjä, esittää Snellman. Aura onkin pelkkä avain kirjailijan oman menneisyyden tutkimiselle. Puolet kirjaa käsittelee isään liittyviä muistoja. Isälle suomi on ollut luova ammattikieli siinä missä kirjailijalle: hän on työskennellyt venäjän tulkkina ja tehtäviensä vuoksi enimmän aikaa poissa kotoa. Isällä on tekonivel sekä polvessa että tarinoissa, molemamt lonksuvat teennäisyyttään. Kuolinsyy on tukehtuminen "maittemme välisiin valheisiin". Se mitä on jäänyt sanomatta isän ja tyttären välillä, täytyy tyttären luoda mielessään. Kosa kertoja ei ole osannut suoraan lähestyä isään liittyviä muistoja, hän tekee sen Auran kirjoittamien runojen kautta. Niissä muistot ovat kirkkaita ja unelmat puhtaita. Aura on hänelle olemassa pelkästään runoilijana, samoin kuin Sylvia Plath. Naisten todellinen elämä, tragedia ja elämänriemu, jää kertojalle vieraaksi. Aura-romaanissa on kaksi kirkasta henkilökuvaa, muttei tarinaa kuin kehykseksi. Muistelu alkaa Auran kuoltua ja päättyy Auran laatimaan esittelykirjeeseen. Siinä välissä kirjailija yrittää selvittää kaltaisuutensa vainajiin, Auraan ja isään. Molemmat ovat luonteet itsestään elämää suuremman tyylitelmän. Tarinan rakenteessa on paljon tuttua. Ehkä siksi romaani on saanut vähemmän huomiota kuin mikään Kauranen-Snellmanin aiemmista teoksista. Esikoiskirjailijan tekemänä sitä olisi juhlittu rohkeasta ja postmodernista lähteiden yhdistelystä: lukija ei voi olla varma mikä on suoraa lainaa Sylvia Plathilta, missä kirjan päähenkilö on näköiskuva muistuttaa Anja Kaurasta, ja millainen esikuva on Auralla, eteerisellä runoilijahahmolla. Harva kirjailija osaa psykologisoida ammattiaan niin monimuotoisesti kuin Kauranen-Snellman, kiinnittää sen niin monin tavoin nykypäivään; joskus tanakasti, tällä kertaa vähän hapuillen. Runous, mikä ihana tekosyy. Markku Soikkeli --